Tiskaa ja hengitä

Minulla oli kolme vaihtoehtoa. Mies on työmenoillaan ja kun sain leppoisan illan jälkeen lapset mukavasti hyristen ajoissa nukkumaan, arvelin voivani seuraavaksi kaataa mukavia muistoja herättävään hienoon lasiin yhden oluen ja...

1. Siivota & lajitella pyykkejä (in my dreams?)
2. Pelata hömppäpeliä Wii:llä
3. Tehdä viimein valmiiksi tai ainakin pidemmälle perheen viime vuoden (siis 2010! tämä vuosihan loppuu jo muutaman viikon päästä 8-0 ) valokuvakirjan. Sen voisi viedä itsenäisyyspäivän korvilla vaareille ja ukeille sitten isänpäivälahjaksi koska tämän sunnuntain suhteen se juna vissiin vähän niinkuin meni jo.
4. Painua sängyn pohjalle lueskelemaan. Pitäisi vaan jaksaa aloittaa uutta kirjaa koska edellinen loppui eilen.
5. Valmistella ensi viikon työjuttuja, semmoinen osio mikä tulee pisteltyä yleensä juuri näin, puhdetöinä. Ennen kudottiin melskeen tauottua sukkia, tämä kasaa luentoja.
6. Raivata lasten lelut lattialta (as if).
7. Kasata kivan ja sopivan pienen paketin viimekuisen lomamme kuvista ja lähettää sen sukulaisille ja lähikavereille
8. Kirjoittaa vaihteeksi blogiin ja elvyttää sillä tavalla harrastus josta kuitenkin ihan oikeasti tykkään.

Kolme? Normi-iltana tänä syksynä olisin hyperventiloinut jo ajatellessani tuota listaa, nyt oikeastaan koko homma hymyilyttää. Jos ottaisi yhden asian kerrallaan ja menisi vaikka nukkumaan kun siltä tuntuu.

Tänään töistä tullessani kehitin mukuloille nopean ruuan (hirvikastiketta, aikuisten oikeasti, vaikka esillepanosta ja kombosta pikamakaronien kanssa ei ehkä ihan vielä ruokablogiin täytettä heruisikaan), yritin mallata paikoilleen tiskikonetta (ja miettiä edellisen tiskikoneen ilmeisesti samalle paikalle jättämää kosteusvauriota), soitellen selvittää illan ohjelmaa naapureiden kanssa, ja järkkäsin mukuloita tien päälle tunnin sisällä kotiintulosta alkavaa nuorimman juniorin muskaria varten. Loppuillasta oli edessä muksujen iltashow sekä puolen viikon tiski (sen tiskikoneen asennuksen viivästyessä). Ihan sitä tavallista, joka saa minut tavallisesti likipitäen hyperventiloimaan ja yhdessä kaiken muun kanssa on onnistunut imemään melkein viimeisenkin pisaran voimistani tänä syksynä. Joka iski kuin tuhat salamaa, syksy siis. Jyrän alle jääneenä ja "omaa aikaa" kaipaavana onnistuin saamaan silmiini seuraavan blogikirjoituksen: Kerran viikossa omaa elämää . Onhan tätä mietitty kerran jos toisenkin mutta taashan tuo on viime viikkoina tullut selväksi että ei elämänlaatua voi perustaa laatuhetkien varaan. Niinkuin ei sitä kuuluisaa lasten kasvatustakaan... Ei riitä että käy ihanalla lomalla kerran ja viettää laatuhetken kerran viikossa tai kuukaudessa tai päivässä tai tunnissa. Jotenkin koko sirkus on saatava poikki niin että se laatuhetki on tässä ja nyt, riippumatta siitä mitä elämä on tielleni tänään heittänyt, mitä pomo on sanonut tai moneenko harrastukseen olen lapsia kuljettanut. Jokaisella hetkellä joka eteen tulee, riittää että hengittää. On elossa ja kokee senkin hetken.

Tänään oli pitkästä aikaa jotenkin seesteisen hyvä olla. Ihme juttu sinänsä että säästämällä aikaa monet asiat tekevät elämästä vaikeampaa. Nyt kun se tiskikone ei ole kytkettynä ja tiskasin ne julmetut tiskit, se olikin hirveän kivaa. Ei tarvinnut olla missään muualla, miettiä mitään mutta. Iltatoimet oli hoidettu, tyttö vielä leikki ja poika luukutti youtubesta Suomen MM-kullan poikimia lauluja ja hehkutusvideoita. Oli ihan hyvä olla. Sitten ne menivät nukkumaan hyristen tyytyväisenä ja mulla oli puhdas tiskipöytä ja likainen ja sotkuinen talo. Kyllä me kuitenkin ehkä asennetaan se tiskikonekin vielä silti :) Mutta tästäkin illasta olisi hyvä jotain muistaa. Liian usein raja kahden ison henkisen tilan välillä on liian häilyvä. Joko kaikki tämä arkihärdelli lasten vaatimuksineen on se mitä ihminen tarvitsee onneen tai sitten se on juuri se mikä seisoo minun ja "oman aikani", jonkun mahdollisesti onnellisemman hetken, välissä. Ja silloin ei voi olla onnellinen.

Niitä lomia tarvitsee, ja niitä taukoja lähimmistä ja rakkaimmista ihmisistä tarvitsee. Mutta tärkeintä on löytää suurimmaksi osaksi vuodesta (kait sitä sitten vaan loka-marraskuussa SAA olla kaamosmasentunut vaikka se hanurista onkin?) edes jonkinlainen kyky elää tässä ja nyt, riippumatta siitä mitä odottaa huomiselta ja miten päivä on tähän asti mennyt. Kun hengittää, elää ja kun elää, niistäkin sekunneista kannattaa nauttia sen sijaan että odottaa sitä epämääräistä parempaa.

Lomasta puheenollen, oli mukavaa nähdä kerrankin "Do not Disturb" -kyltti, joka meni suoraan asiaan. Joskin leikki- ja eskari-ikäisten kanssa matkustavan keski-ikäistyvän perheenäidin mielestä kyltin käyttötarkoitus olisi saanut todellisuudessakin hieman useammin olla tuon kuvan suuntainen kuin se mitä se sitten lopulta oli. Jotain hmmm... arkisempaa ja toisella tavalla toiminnallista :)

Se arkisuushan tietysti viikon mittaisen loman aikana meinasi vähän häiritäkin, kun idylli kuvitelmissa ei ihan meinannut vastata sitä käytännön idylliä mitä perheloma esimurkkuikäisine eskarilaisineen todellisuudessa tarjoaa. Mutta löytyi se kesä kuitenkin syksyn keskelle, esimurkulle, aina-yhtä-positiiviselle 4-vuotiaalle, hitto-miten-tästä-selvitään-kipuilevalle perheenäidille ja pragmaattisemmin suhtautuvalle perheenisällekin. Ja kaktuksessakin nähdiin kauniita kukkia, se on täällä kotona taasen harvinaisempaa herkkua!

Kotiintulo hoitokuskauksineen ja työviikkoineen ja sotkuisine koteineen olikin sitten sitä satasella seinään ja hermoparantolaan -tyyliä, mutta kaitpa näitä nollauksia ja kontrasteja sitten tarvitsee huomatakseen ylipäätään milloin se ihan tavallinen arkinen elämä vie vääränlaisilla kierroksilla. On sitten töyssyn jälkeen valmiimpi taas ottamaan (hetkeksi) viestin vastaan. Kai.

Syksy huuhtelee kesän muistot, elämä rullaa eteenpäin

Tämä on nyt virallinen ilmoitus: olen elossa, elämä jatkuu ja blogikaan ei ole lopullisesti kuollut. Olkoonkin niin että syksy löi päälle kuin tuhat volttia, heti lähtien elokuun ensimmäisestä työviikosta ja sitä seuraavista lukemattomista asioista. Joskus elämää vaan on kerta kaikkiaan niin paljon ettei sitä ehdi ja jaksa analysoida sen tarkemmin edes silloin kun tahti hetkeksi pysähtyy. Sitä mieluummin soittaa ystävälle, kääriytyy puolison kainaloon tai ottaa kirjan käteensä. Tai päätyy surffailemaan aivottomana netissä, funktionsa kai silläkin, joskus.

Nyt se syksy sitten on tullut juuri niin paljon kuin syksy voi tulla. Jos vielä jään odottamaan, odotan talvea. Orapihlaja-aita on kaunis, piha pitäisi siivota ja antaa sille levittäytyneen elämän valua kohti taloa, kuten Tove Janssonilta opin. Kynttilöitä on kaivettu esiin. Tulee pimeitä iltoja, suksetkin odottavat vielä ensimmäisiä lumia. Syyssade tekee hengittämisen ulkona helpoksi ja suomalaisen kesäisin valtaava pakko olla ahkera, iloinen, sosiaalinen ja auringosta nauttiva alkaa väistyä rauhallisemman vuodenajan tieltä.

Muistilistana niille illoille jolloin tuntuu että tekee mieli kirjoittaa, tarinaa voisi iskeä vaikka ujoista lenkkareista ja juoksemisen ilosta, kauan pelätystä ja lopultakaan ei-niin-pahasta-vaikka-tosi-hanurista-olevasta-kuitenkin kotikaturemontista ennen ja jälkeen ja keskenkaiken kuvineen, perheen ajanhallinnasta ja elämän rajallisuudesta, joka näköjään sitkeästi nostelee päätään näissä teemoissa jotka tänne asti päätyvät. Ihmisen kunnioittamisesta, nuoren naisen epävarmuudesta, ystävyyden merkityksestä, ja mistähän vielä. Semmottis tämmöttis on tullut tässä mennen tullen ja uudestaan mietiskeltyä.

Mutta nyt ensin, kaunista, rauhoittavaa, ja oikeastaan ihan sopivan tylsää syysiltaa toivottaen,

huomiseen!

Muumilaakson kietoutujakasvi ja muita aloittelevan puutarhurin ihmetyksen aiheita

Kun ikänsä kerrostalossa asunut sisätyön tekijä muuttaa pieneen punatiiliseen taloon ja saa ikioman pihan (no ok, aviopuolisolla ja muksuilla on kai kanssa jotain vaateita), on kaikki puutarhaan liittyvä uutta ja ihmeellistä. Miten ne ovatkin osanneet istuttaa tuon kukkapenkin niin että kun edellinen lopettaa kukkimisen, seuraava nostaa päätään? Mistä sen tietää missä mikäkin kasvi pärjää? Jos kerran köynnöshortensia on niin vaikea kasvattaa, miten ne on saaneet sen tuollaiseksi? Meikäläiselle jo se on ihmeellistä että parin vuoden muhimisen jälkeen kompostista pukkaa suhteellisen järkevän näköistä multaa...

Alunperin isolla tontilla oli myös suhteellisen suuri hyötypuutarha sekä puolen kymmentä tuottoisaa omenapuuta. Paikallisen käytännön mukaan nuo alueet kuitenkin pukkasivat nopeasti uusia taloja ja vanhan talon mukana meille jäi tilaa pikkuisen pienemmälle valikoimalle asioita. Jalkapallolle varattu alue (heh, siis kenen piha?) vie sen verran vihreästä pinta-alasta että hyötypuutarhalle jäi ensimmäisessä laskelmassa... about 1.4*0.8 metrin alue. Kahden alati ruikkivan spagettikoiran marinointiuhkan alla tämä valtava puutarha olisi lisäksi nostettava kellumaan riittävän ylös. Muuten rakkaudella vaalitut salaatit saisivat liian suolaisen kastikkeen jo ennen lautaselle joutumistaan.

Näillä spekseillä mentiin ja eräänä päivänä äiti ja poika kärräsivät farmarin takakontissa kotiin kasan lämpökäsiteltyä puuta, josta suit sait sukkelaan (koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa väkertämättä) nakuttelin pikkuruisen kasvimaalaatikon. Multaa siihen kärrättiin ahkerasti kompostista sekä toiseksi lähimmästä Prismasta ja pian jo istuteltiin salaatinsiemeniä, yrttejä ja ah, niin urheasti etukäteen kasvatettuja tomaatintaimia. Ja sitten ne kaksi kesäkurpitsaa, joille kuulema "kannattaa varata tilaa", ja jotka siten saivat omakseen laatikon toisesta päädystä aika ison osan. Ajattelin että ne hyvässä lykyssä lykkäisivät minulle salaatin lisukkeeksi mukavasti pötkylän tai kaksi. Jep jep. Sitten ihmeteltiin, kasteltiin ja odoteltiin.

Tomaatit selvisivät muutosta ja alkoivat kasvattaa paksumpaa vartta , ja ilmeisesti kukaan muukaan ei kuollut välittömästi. Laatikkokin pysyi kasassa.Salaatit itivät ajallaan ja olivat paitsi hyvänmakuisia, myös äärettömän söpöjä. Ja tosi pian myös totaalisen reikäisiä. Joku tyyppi (kirppa?) piti niistä myös. Hyvä maku kaverilla... Yrttejä leikkelin iloisesti jokaiseen ruokaan (juujuu, ruohosipuli-rosmariini-sitruunatimjami -cocktail sopii aika monen elementin kanssa kuin nenä naamaan jos vaan päättää niin) ja salaatista kaivelin perään niitä joissa oli vähiten reikiä. Herneet nostivat hiljakseen päätään.

Itse asiassa koko homma näytti sairaan hyvältä kun lähdimme lomamatkalle, jopa tomaatit aloittelivat kukintaa (kaunis kesä!) ja kesäkurpitsat tuntuivat kukoistavan, joskin myös vievän aavistuksen tilaa. Vähän jännitti miten jengi selviää parin viikon reissusta, ja naapurista värvättiin kasteluvoimia puoleen väliin jännitysnäytelmää. Kävi kuitenkin niin että palattuaan kotiin pari päivää ennen minua ja lapsia mieheni lähetti minulle kuvaviestin "siis mikä näistä oli se jota piti kastella?"

No nähtävästi ei ainakaan se kesäkurpitsa? Kukkaa pukkas ja hedelmää (vihannesta?) myös, rutosti peräti.

Kaikki muu olikin melkolailla kuollutta, tukehtunutta, tainnutettua. Paitsi tomaatit, se alkuperäinen pääkasvatusjuttu, sinnittelivät edelleen. Ja niiden takana pienen pieni pläntti ruohosipulia. Jään odottamaan tomaatin kypsymistä! Sillä aikaa ihmettelemme joukolla sitä miten joko loistava komposti tai salaperäistä mutanttialkuperää olevat pikkutaimet pukkaavat lisää ja lisää elinvoimaista ja kiemurtelevaa rönsyä jotka peittävät alleen melkolailla mitä vain. Naapurille on jo luvattu että se mikä kasvaa heidän puolellaan saa päätyä heidän grilliinsä... Ja pari muuta kaveria kaupantekijäisiksi. Mää en noita kaikkia nääs syö!

Sanotaanhan että jos et voi tehdä sitä kunnolla, on turha aloittaakaan. Nääh. Pätee varmaan joihinkin juttuihin vaan jos tätäkään hommaa ei olisi aloittanut ihan vaan siksi että on koko asian suhteen ihan pihalla, olisi aika monet hyvät naurut jääneet nauramatta sekä uutta kokemusta kokematta. Ja tämän päiväinenkin Huimalan reissun jälkeinen pikaruoka-ateria hintsusti köyhemmäksi :)

Syödään nyt sitten urakalla kesäkurpitsaa, saas nähdä mitä ensi kesänä :)

Kotona, kun kaikki on tässä ja ajatuksille on viimein aikaa.

Aion vielä kirjoittaa kesälomasta, joka on ollut paras kaikesta, vahvasti läsnä olevien elämän katoavaisuuteen liittyvien ajatusten ja tunteiden höystämänä. Täynnä elämää. Siitä miten lapset ovat nauttineet. Miten olen katsonut kun ihminen toteuttaa unelmaansa. Siitä miten vaikeissakin ihmissuhteissa voi olla paljon hyvää kun vaan yritetään nähdä se hyvä mitä meillä on sen hankalan sijaan mille emme juuri mitään voi. Siitä miten suomalainen luonto on osa sielunmaisemaa johon haluan lasteni kasvavan ja johon he näiden kesälomien aikana kasvavatkin. Miten olen pii-itkästä aikaa kävellyt metsässä ja kulkenut hillasuotakin. Miten kaikki on hyvin, elämän monista vivahteista huolimatta.

Kirjoitankin vielä. Nyt on kuitenkin myöhä, ja olen ajanut lasten kanssa pitkän matkan toiselta puolen Suomea. Matkalla on rakastettu ja rähisty, sählätty ja naurettu, taisipa joku meille jollain huoltoasemalla nauraakin. Muutaman viime päivän olen ajellut pikkuhiljaa etelään päin, kierrellyt sukulaisia, tavannut ihmisiä, päivitellyt elämää ja koittanut selvitä sitkeästi uusivan poskiontelontulehduksen kanssa ja pitää pari lasta ja koiraa hengissä miehen reissatessa sovitusti tahoillaan. Jossain vaiheessa näin vilauksen jostain pommeista jossain uutisissa ja totesin että jaahas, tämmöistä tällä kertaa. Paha homma, mutta keskitytään nyt tähän henkilökohtaiseen lomasirkukseen. Eilen äitini kotona sitten katselin pikkuisen puhelimeni pikkuruisella ruudulla yhä dramaattisempia Facebook-päivityksiä ja aloin viimein päästä kärryille siitä että jotain käsittämättömän hirveää oli tapahtunut. Seurasin sitten uutisia ja samalla keskityin noihin edellämainittuihin. Juhlittin useilla eri kokoonpanoilla pojan 6-vuotissyntymäpäivääkin, joten eipä sitä satunnaisia hämmentyneitä ajatuksia lukuunottamatta paljon mitään ehtinyt tajuta. Ihmettelin kerran jos toisenkin ettei tunnu paljon miltään vaikka jotain käsittämätöntä on sattunut.

Äsken, kun kodin hiljennyttyä soitin miehelle ja kertoilin näistä uutisista, se sitten hiipi selkäytimeen, koko tapahtuman kauheus. Viha sitä kohtaan ettei ihminen osaa olla ihmisiksi ja antaa toisen olla. Sitä, miten vaikeaa on tehdä yhteiskunta jossa ihminen voisi elää onnellisena ilman että tapahtuu kamalia. Sitä, miten vaikeaa ihmisen on ylipäätään olla onnellinen.

Pelkäämään ei voi jäädä ja viha satuttaa eniten sitä joka suostuu vihaamaan, antaa tuhoisalle tunteelle vallan. Silti toivon ettei eräs nyt paljon julkisuutta paljon saanut mies näkisi eläissään yhtään mikrofonia, ettei kukaan häntä kuuntelisi ja ettei yhtään hänen sanomaansa sanaa toistettaisi, missään eikä ikinä. Ettei yhdellekään hirviölle annettaisi vapaaehtoisesti yhtään lisää valtaa. Että hänet haudattaisiin hiljaisuuteen, näytettäisiin miten elämä kuitenkin voittaa.

Käsittämättömän edessä ei voi kuin jatkaa elämäänsä, sitä mitä käsillä on. Syöpä vie lähimmän, hullu tappaa satakunta nuorta, elämän on silti jatkuttava. Minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa sitä mitä tästä ajattelen, mutta palaan noihin lomamuistoihin heti kun saan joukkoni taas järjestykseen (sekä kesytän yhden puoli tonttia vallanneen kesäkurpitsan). Sillä välin ystäväni Mirka sanoi suurimman osan siitä mitä ajattelen tästä kaikesta.

Osanottoni jokaiselle joka tuntee surua ja menetystä tänään.

Salaattivauvoista ja muista ihmeistä

Asiaankin voisi mennä, kuten siihen, onko bloginpito yhdistettynä muiden blogeissa seikkailemiseen harrastus vaiko sosiaalinen tapahtuma. Mutta annetaan ensin puheenvuoro Kustille, joka lähettää terveisiä Mirkan juhannusmäyräkoiralle. Kustin mielestä on ihan ymmärrettävää että sosiaalinen elämä siirtyy internettiin siinä vaiheessa kun ihminen siirtää itsensä yhteisestä juhannuksen vietosta kotiin lasten nukutukseen ja kauniiden unien turvaajaksi miesporukan jatkaessa kohteeseen X keskustelemaan uskonnosta ja elämän tarkoituksesta. Tai jostain.

Oikeasti minun piti kuitenkin kirjoittaa aiheesta "Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa eikä sekään kovin tärkeää". Ihan vähän yli kolme vuotta sitten minulla ei ollut hajuakaan siitä mikä on alppiruusu ja miksi sellaisesta pitäisi olla kiinnostunut. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten tiesin mikä se on joskin ihmettelin miksi jotain niin rumaa kukaan jaksaisi katsella. Pihassani oli niitä kolme. Tänä kesänä etupihan alppiruusun kukkiessa kuulin itseni selittävän rodojen yleistä rumuutta päivittelevälle naapurille että tämän yhden viikon kauneuden vuoksi sitä rumaa kasvia rakastaa läpi vuoden. Myöhemmin samana päivänä päätin että jos alppiruusuni 51 rumanpuoleista viikkoa (no ok, kesällä se on neutraali ja kylminä vuodenaikoina ruma) korvautuvat sillä yhdellä viikolla jonka se antaa parastaan, ei minunkaan varmaan tarvitse murehtia jos en ole parina PMS-päivänä ihan parhaimmillani. Pitää vain pitää huolta että ympärilläni on silloin ihmisiä jotka ovat valmiita ymmärtämään myös alppiruusuja.

Kun muutimme tähän taloon perin siinä sivussa useita vanhoja kasveja. Alppiruusu ei ollut ainoa uusi rakkauteni vaan hortensiat raivasivat paikan sydämestäni. Kiinteistövälittäjän selittäessä että ehkä nuo vanhat rehut joutavat uuden ajan tieltä ja salaoja kannattaa kaivaa olin aika hiljaa mutta tiesin salaojan syntyvän tälle seinälle jos nyt ei aivan ainoastaan kuolleen ruumiini yli niin ehkä kuitenkin vasta viimeisessä hädässä:

 

Ja ne syyshortensiat sitten... don't get me going! Riittänee jos totean että kyseisen seinän laitamilla kaivellessa tuli pariin kertaan mainittua kaivurikuskeille että nämä ovat hieman tärkeämpiä kuin elämä, palkkapäivä ja itse kunkin isoäiti. Huolella niitä suojeltiinkin, näitä minua vanhempia puunkäppyröitä ja henki niissä pihisee. Syksyllä ne toistivat taikansa ja eivätköhän ne taas vähän ennen seuraavaa hiihtokautta meitä ilahduta.

Alppiruusujen serkku atsalea tuottaa ehkä sen suurimman nautinnon. Iltatee tai lasi valkoviinia hyvän kirjan kera kesäkuun alkupuolella, punaisten ja valkoisten atsaleojen katveessa, häivyttää melkein itikatkin mielestä, jos ei sentään iholta.

Lapsiperheen pihassa on ainaisena haasteena paitsi emännän viherpeukalon vajavuus, myös aina läsnä oleva jalka-/kori-/pesäpalloturman vaara sekä kahden pikkukoiran ahkera marinointitoiminta. Niinpä vaikka alkukesän tulppaanit selvisivätkin ihmeen hyvin niitä uhkaavista vaaroista,

 auringonkukkien kohtalo oli surullinen ja viime kesänä istutetun köynnösruusun taimen väliaikaiseksi tueksi kaavailtu pajukehikko kesti joukossamme ehkä parisen viikkoa - vieden kaatuessaan mukanaan jokusen oksan ruusuparastakin. Ei ole heikosta toisen tukijaksi.

Tyttären kanssa on kierretty pihaa ja huomioitu asianmukaisesti jokainen uusi kukinto. On ollut hienoa käydä läpi kasveja ja selvittää missä järjestyksessä mikäkin kukkii. On ollut hienoa imeä voimaa jostain jonka olemassaoloa ei vielä vähän aikaa sitten tiedostanutkaan. Moni asia voi olla sekaisin tässä maailmassa mutta pienet jokakesäiset ihmeet kantavat ilmestyessään ympärillemme.

Tyttärellä oli kuitenkin myös hyötynäkökulma. Tai ainakin Kaapo-näkökulma, sillä kyseistä lastenohjelmaa katsoessaan hän oli talven pitkinä viikkoina kehittänyt mielessään idean porkkanamaasta. Lupasi Kaapon ohjeilla neuvoa minulle miten sellainen tehdään, muistutti ja kärtti. Taisin mainita aiemmin pallopelit ja marinointia harrastavat koirat, niinpä porkkanamaa piti kohottaa vähän matkan päähän maan pinnasta. Pieneen pihaan ei kummoista mahdu, joten sisälläni tähän asti syvässä unessa uinunut käteväkäpälinen nikkaroija nakutteli kukkapenkin laidalle pikkuruisen istutuslaatikon:

 

Koska mikään ei tapahdu nopeasti, ja tuumailu vie aikaa, oli laatikon valmistuessa jo kohtalainen kiire saada mitään istutettua ennen talven ja hallan iskemistä. Tytär oli äidin hidastellessa jo ehtinyt jossain määrin unohtaa koko porkkanaprojektin ja kylvi mielihyvin niitä asioita mitä käteen lykättiin, muisti vasta jälkeenpäin ettei oikeastaan taida pitää herneistä eikä salaateista. Jos tomaatit pysyvät hengissä ja kypsyvät ajoissa, niille sentään riittänee kysyntää. Ja koko perhe syö pienillä ruohosipulin, rosmariinin ja sitruunatimjamin murusilla höystettyä apetta kiltisti koko kesän, enempiä ihmettelemättä. Toivon ma. 

Mutta parasta kaikessa on kuitenkin se että siemenestä kasvatettu salaatti on aivan hulvattoman hyvän makuista. Ja vielä siitäkin parempaa ehkä - salaattivauvat ovat suloisia!

Punaisesta langasta

Tänään osui naamakirjassa jännästi peräkkäin kaksi hyvin erilaista tuokiokuvaa kahdesta hyvin erilaisessa elämäntilanteessa olevasta naisesta, kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa. Ensimmäinen oli Plan Suomen Koska olen tyttö -kampanjaan liittyvä juttu 14-vuotiaasta tytöstä joka ei käy koulua koska "pitää huolehtia lapsesta". Sen sijaan tyttö on elättänyt itsensä prostituutiolla jo useita vuosia. Maailmasta, joka sallii tämän, on vaikea löytää mitään kaunista. Koska kyse oli kuitenkin kampanjan markkinoinnista, oli tällä tarinalla onnellinen vaihe, jos ei vielä loppu sentään - tyttö oli päässyt tukikeskukseen, saanut ihmisarvon ja itsekunnioituksensa takaisin (vai saavuttanut ne ensimmäistä kertaa?) ja opetteli räätälin ammattia. Toiset eivät ole yhtä onnekkaita. Toinen, iloisempi tuokiokuva tuli kotimaasta, helteisenä alkukesän päivänä. Ystävää vastaan oli pyöräillyt noin 90-vuotias onnellisen näköinen nainen kevyessä kesämekossa. Kuulema helma lepatti niin iloisesti ettei paljon jäänyt arvailun varaan, mutta kuten ystäväni totesi, ehkä siinä iässä ei ole niin turhan tarkkaa. Haluaisin ajatella että tuo nainen on yksi niistä ihanista vanhoista naisista joita tulee vastaan. Niistä, jotka ovat viettäneet pitkän ja antoisan elämän, kokeneet monenlaista ja ovat vanhuudessakin ihania ja naisellisia, täysillä elämästä nauttivia ilopillereitä. Enkä tarkoita nyt naminami-hymyäpintaanvaikkamielimärkäneisi -iloa vaan kykyä nauttia elämästä sen kaikkine puolineen, siitä huolimatta että siihen kuuluu mollisointuja.

Ja nuo kaksi tarinaa eivät liity toisiinsa paljonkaan. Ainoastaan sen verran että joskus ihmisellä ei ole alunperinkään paljon mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Jos slummissa syntyy ja lapsena seksiorjaksi myydään, on elämästä kiitollisuudenaiheita vähän työläämpi keksiä.

Mutta sitten on meitä, joilla on mahdollisuuksia, vaikka mihin. Rikkaampia tai köyhempiä, kuitenkin oman onnemme ohjaksissa. Elämässä tuulee ja vastaan puhaltaa monenlaista kokemusta. Ottaa ja antaa. Monesti on helppo takertua siihen mitä ei saa, ja antaa sen mitä saa ja mistä voi nauttia puhaltaa ohi. En ehdi nauttia elämästä kun olen liian nuori, liian terve (=kiire töissä, kotona, harrastuksissa), liian sairas, liian kiireinen, liian pitkästynyt, liian vanha, mitähän vielä. Jos rakastaa paljon, menettää paljon, väistämättä jossain välissä elämänsä aikana. Sitten voi muistaa joko rakkauden tai menetyksen.

Tänään minut pysäytti erään ohi lepattaneen tarinan myötä (taas) myös se, miten helppo elämän punainen lanka on menettää. Jokaisella pitäisi olla asioita joita tekee siksi että ne ovat itselle tärkeitä, tuottavat iloa ja tekemisen riemua. Jos isovanhemmat eivät voi ottaa lapsenlapsiaan luokseen siksi että pullon sisältä löytyy tärkeämpi huomion kohde, on jonnekin kadonnut elämän tarkoitus, se minkä takia eläkettä odotettiin. Onko minulla ja sinulla olemassa punainen lanka joka kantaa eteenpäin sitten kun ulkoa ohjaava pakko puuttuu? Mistä voi innostua, mikä vie seuraavaan päivään? Yksi jatkaa eläkeiässäkin työnsä parissa tavalla tai toisella, toinen omistautuu puutarhanhoitoon, kolmas lapsenlapsilleen, neljäs kaikille näille ja viides matkustaa minkä ehtii. Kun herätyskello ei enää pakosta soi joka aamu, mikä innostaa uuteen päivään?

Elämän tarkoitus lienee löytää punaisen langan yksittäiset punokset, ne asiat jotka saavat juuri minut odottamaan innolla seuraavaa päivää, kevättä, uutta vuotta, veneen vesille laskua. Kenellä mitäkin.

Antaa sen kesämekon liehua!

Vinttikoirat sohvalla, villakoirat sohvan alla...

Päivässä on 24 tuntia, viikossa 7 päivää ja vuodessa enimmäkseen melko tarkkaan 365 päivää. Periaatteessa luulisi että jos 8 tuntia tekee töitä ja 7 tuntia nukkuu, niin jotain muutakin ehtisi tekemään?

Aina uudelle viikolle suunnittelee paljon ja aivan yhtä usein huomaa perjantai-iltapäivällä vähän huokaavansa toivotellessan töissä "viikonloppuja". Mitä tapahtui, mihin tämä aika taas kerran meni ja voisiko joku selittää, miten ihmeessä edellisen perjantain ja tämän väliin muka mahtuu kokonainen viikko?

Vaan ehtiihän sitä kaikenlaista, ihan tavallisena päivänä.

- Heräily - tuskallinen toimenpide, jota toki valaisee Reippaan Pikkukoiran into puhkuva Aamutervehdys pallonheittorituaaleineen.
- 50 % arkiaamuista (jos kaikki ovat terveinä) ahkera nuorison tsemppaaminen liikenteeseen: vaatteet päälle, vaatteet päälle, juu, aloitetaan pikkareista, niin, siis tosiaan puetaan, joo, voi laittaa hameen, ja niin edelleen, ad infinitum. Koirat ulos, jonkinlaisella kokoonpanolla, jengi autoon tai toivottavasti pian jo pyörälle (kevään kunniaksi!) ja menoksi. Lisää tsemppaamista päiväkodissa jotta saadaan tarpeeksi tavaraa pois päältä, loput oikeisiin hyllyihin. Se ihana hetki, kun päiväkodin ovi sulkeutuu perässä ja käydään läpi kaikki seitsemän ikkunaa vilkutuksin ja lentosuukoin. "Pidä huolta itsestäsi äiti!" toivottaa esikoinen, 5v. "Pidä kivaa kavereiden kanssa!" - ei hullumpi näkemys työelämästä... harmi kun kuitenkin enimmäkseen joutuu istumaan itsekseen koneella. Reality strikes back.
- Johonkin se työpäivä hurahtaa. Usein tulee tehtyä jotain hyödyllistä, usein ei. On sitä kivaakin jossain välissä silloin tällöin, ja hyvä niin.
- Muksut kotiin, hetken huokaisu ja ruuan laittoon. Paitsi ne toiset 50 % päivistä, joina aamukin on ollut vähän hitaampi - silloin tämäkin vaihe skipataan.  Niin tai näin, näihin aikoihin aletaan lasten uusjakoarvonta. Kuka menee kenenkin kaverin luo ja ketä lapsia meillä on tänä iltana. Vanhemmat arvotaan myös, joku menee lenkille ja toinen ei, tai sitten menevät molemmat, tai toinen karkaa tallille (minä :).
- Iltapala. Kuka syö mitäkin ja mitä tehdään(!) iltasaduksi (jep). Juu, saatte lisää maitoa kun olen saanut käsistä tämän leipäpaketin, muistattehan että äiti ei ole mustekala? Tämä laukaisee tilanteen melko lailla yhtä varmasti kuin aamuiset harakat jotka nauravat niin paljon ilman päivävaatteita hoitoon meneville lapsille että pieraisevat ja tippuvat puusta. Ja harakat ovat tarkkoja, ne huomaavat myös jos jotain puuttuu piilossa, vaikkei kukaan muu näkisikään.
- Jepjep, äiti/isi tulee lueskelemaan nukahtamisen ajaksi heti kun olette nanosekunnin hiljaa. Tai kaksi.

Siinäpä ne enimmät, normaalista päivästä. Sinne sekaan mahtuu hyvää, tavallista elämää, kaikkea ihanaa ja kamalaa. Aika paljon naurua, kun kaikki on hyvin ja elämä kunnossa. Sitten sitä hampaiden kiristelyä ja yleistä hermojen menetystä.

Sitä minä vaan ihmettelen että missä maailman välissä sitä kukaan taloutensa hoitaa? Mistä ne siistit kodit syntyvät?

Jos illalla lähdetään vielä ostamaan kurasaappaita kuopuksen rikkimenneiden (ihme haperoa ainesta nekin nykyään!) tilalle tai viedään esikoinen jumppaan tai yhtään mitään muuta, on se ilta aika lailla siinä. Jos laittaa lisäksi vähän suitsia vikuroivalle pyykkivuorelle, räjähtää keittiö käsiin ja päin vastoin. Ihan sama, imurointi jää kuitenkin ja ruokapöydällä on puolen metrin kasa lasten piirustuksia, askarteluksia ja pinon päällä (ahkerasti luennassa oleva) Suuri Lelukirja vuodelta 2010.

Niinpä kaikki on aika hyvin vaikka Feng Shui onkin inahduksen hukassa. Pyykit on haettu pesusta, ne silitetään ihan kohta ja villakoirat juoksevat rauhassa sohvan alla. Italianvinttikoira (eläinmaailman art deco sisustusesine) lepäilee elegantisti sohvalla:

Sitä vaan jaksaa ihmetellä, miten epätäydellistä Täydellinen Elämä voikaan olla...

Niin kaunis on maa

Eilinen marssitti ainakin tänne pääkaupunkiseudulle kaikki kotimaamme neljä vuodenaikaa. Katselin kappelin alttaritaulun virkaa toimittavista ikkunoista vuoroin sinistä tyyntä taivasta, vuoroin myrskyävää lumisadetta, rakeita, tuulta, tunteiden myrskyn seuratessa säiden vaihtelua.

Vainajilla on tapana muuttua muistopuheissa hyviksi miehiksi ja naisiksi melko pitkälti omista ansioistaan riippumatta. Eilen saatettiin kuitenkin matkaan yksi ihan oikeastikin hyvä mies, liian aikaisin lähtenyt. Lasten itkiessä arkulla en saanut lohtua papin kristillisestä retoriikasta. Se mitä ihmisestä jää näkyy lapsissa, puolisossa, läheisissä. Tehdyssä työssä ja kätensä jäljessä. Ympäröivässä luonnossa. Ihminen, joka on rakastanut ja jota on rakastettu, elää niissä ihmisissä joiden elämää on koskettanut. Siinä kaikki.

Joskus on pakko pysähtyä ja silloin muistaa taas hetken mikä on tärkeintä.

Valon lapsi

Jos ihminen sattuu olemaan työssäkäyvä perheenäiti tai -isä, elämä on pitkälti jaksamista. Mikäli

- jaksat olla hyväntuulinen ja tsempata muita
- jaksat olla alati kiinnostunut pienten ihmisten tunnetiloista ja asioista
- jaksat raivata tiskipöydän vielä sen viidennenkin kerran
- jaksat mennä ajoissa nukkumaan vaikka juuri nyt olisi niin ihana istua ja huokaista
- jaksat ulkoilla ja liikkua riittävästi jaksaaksesi kaiken muun,

kaikki on todennäköisesti aika hyvin. Lapset toimivat kivasti, kun niille on aikaa, hymyä ja syliä. Kun aamulla jaksaa olla huumorintajuinen ja tsempata leikin varjolla, menevät vaatteet päälle, pientä kutitusta juostaan karkuun kikattaen ja arki on elämän parasta aikaa.

Entä sitten kun kaiken tsemppaamisen ohella pitäisi tehdä työelämässä isoja päätöksiä. Pitäisi käsitellä mielessään sekin fakta että viikon sisällä saatetaan hautaan lähes oman ikäinen perheenisä. Pitäisi työstää läheisen ja tärkeän ihmisen tappavaa sairautta. Pitäisi elää läpi omat 30+ -kriisit. Pitää pää kylmänä maailman uutistapahtumien suhteen.

Kun ympärillä ja sisällä kiehuu ja kuohuu, ja arki vaatii rullatakseen madonnamaista hymyä, päättymätöntä huumorintajua ja loputonta itsekuria.


Kun itkun keskeltäkin pitää kaivaa itsestään esiin asiantuntija ja opettaja, vanhempi ja puoliso. Onneksi tuota viimeistä roolia täyttäessään voi sentään jo vähän pehmetäkin.

Ja tässä oli vasta näitä normaaleja elämän asioita. Ihmiset hoitavat perheitään ja elämäänsä mitä moninaisempien draamojen keskellä. Minä en tiedä, miten vahvat naiset ja miehet kautta maailman ja aikojen näitä asioita pyörittävät, säilyttäen itsensä ja minuutensa koko ruljanssin keskellä. Kai kyse on huumorintajusta, fokuksesta, itsekurista, kyvystä nähdä hyvä ympärillään. Joku murtuu ja antaa hymynsä kadota, toinen ei. Haluan olla se toinen. Ja jaksaa hymyillä lapsille aamulla, viedä porukan päivän touhuihin kikattavana eikä toinen toisillemme huutaen. Edes useimmiten.

Viikon olin pidätellyt tunteita, koittanut hoitaa hommani, kuunnellut välillä musiikkia ja antanut yhden kyynelen valua salaa. Toissailtana oli odottamani tilaisuus päästä kuuntelemaan Johanna Kurkelaa, jopa oman aviomieheni kanssa. Kaunis, eteerinen ja enkelimäisesti laulava Johanna kertoi musiikillaan vakavista ja surullisista aiheistakin, säilyttäen lämmön ja valon läpi kyynelten. Savoy-teatterin hämärissä, pienen hetken tässä elämässä, perheenäidin ei tarvinnut jaksaa olla urhea.

Virtuaalibloggausta?

On monenlaisia syitä kirjoittaa blogia. Yksi haluaa mainetta muotiharrastajana, toinen levittää tietoutta omasta rakkaudenkohteestaan, olipa se sitten vaikka villakoiralauma. Kolmas kirjoittaa henkilökohtaista päiväkirjaa ja neljäs poliittista kommentaaria. Minut ajoi yrittämään halu ajatella. Kokonaisia ajatuksia, joskus loppuun asti. Jo se että saan ajateltua jonkun ajatuksen loppuun asti, tai edes kirjoitettuun muotoon, auttaa. Ja jos saan joltain elävältä sielulta palautetta, se tuo pikantin lisänsä.

Ajattelua syö arki ja sen hektisyys. Töissä ovat vastassa työasiat, kotona kotiasiat, ajatteluun tarvittaisiin tilaa, aikaa oman pään ympärillä. Ajattelua auttaa lisäksi hirveästi se jos voi puhua jonkun kanssa, muotoilla ajatukset kokonaisiksi lauseiksi.  Tässä tulevat apuun blogit ja nettipäiväkirjat, omat ja toisten. Useamman kuin yhden ystävän ajatuksiin olen päässyt käsiksi viime vuosina parhaiten kirjoittamisen kautta. Kun tosielämässä tavatessa ympärillä on aina sen tuhannen mukulaa, jotka ihanuudestaan huolimatta tehokkaasti blokkaavat kaiken pitkäjänteisen kommunikaation. Niinpä sitten mammat vuorostaan bloggaavat ja ajatus kulkee, tulee kuulluksi ja saa vastakaikua, edes jossain muodossa.

Viikonloppuna pääsin sitten kokeilemaan bloggausta "virtuaalisesti", eli ajattelemaan ja kuulemaan ajatuksia tosimaailmassa. Matkasimme vanhan (tuntemishistoriallisesti, ei ikänsä puolesta :) ystäväni kanssa eteläiseen satamakaupunkiin, shoppailimme, söimme tolkuttoman hyvin ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Kun kaksi "kuka minä olen ja mitä minä haluan" -kriisin erilaisia vaiheita pyöritellyttä työelämässäkin seikkailevaa perheenäitiä pääsee vapaalle ja sana on vapaa, ei mikään inhimillinen ole vierasta. Laivan irrotessa satamasta todetaan että tällä matkalla keskusteltu jää sitten tälle matkalle eli vaitiolovelvollisuus on rikkumaton, ja sitten pyöritetään vuosia päässä velloneet asiat. Ei mitään ihmeellistä, kamalaa tai sensaatiomaista, mutta kaikkea sitä, mille ei ole koskaan tilaa. Mitä voi kyllä sinänsä purkaa kirjoittelemallakin sekä satunnaisissa kahvi- ja teekeskusteluissa, mutta nyt sille on aikaa.

Kahden päivän ja muutaman uskomattoman hyvän aterian, yhden erinomaisesti nukutun yön, muutaman valkoviinilasillisen sekä useamman kassillisen ihania tuoreita kevätvaatteita (höystettynä sovitusvaiheessa ystävän hyväksyvillä kommenteilla) jälkeen kaksi väsynyttä mutta onnellista naista toteaa ettei kolmatta päivää täällä intensiteetillä olisi jaksanutkaan. Olisi pitänyt ehkä jo mennä kylpylään ja lojua vain porealtaassa, hiljaa ja sanomatta yhtään yli kahden sanan lausetta :P

Kotiin palaa virkistyneenä ja tyytyväisenä, muistaen että on se oma elämä vaan sentään joltisenmoisessakin kunnossa. Sitä on vaan jotenkin niin paljon, ruuhkavuosineen kaikilla rintamilla. Että sinne jonnekin väliin hukkuu oma minä ja omat ajatukset. Tulee niin ahdasta pään sisällä että se on vuodettava jonnekin, vaikka tipoittain ja osin lasten kanssa kilpaa huutaen. Kahden päivän "bloggaus" ihan todellisessa elämässä, non stop ja jatkuvalla palautteella sekä välillä menneitä hassuja juttuja muistellen - ja johan mahtuu taas hetken hengittämään.  Töissä hymyilyttää, lapsille on tilaa sylissä, mannapuuron keittäminen tuntuu kivalta ja kotia poissaolon ajan ihanasti pyörittänyt puolisokin mahtuisi niin mukavasti kainaloon.

Jos ei olisi kylppärissä oksentamassa.

Siinäpä sitten syntyy tähänkin päivään yksi ihan hyvä hetki kirjoittaa vähän ;)

Kun minuun ei osunut

Sotaelokuvissa ja -kirjoissa märmelletään aina sitä miten ristiriitaisen tunteen ihminen kokee jos kaveri ammutaan vierestä. "Hyvän" ihmisen pitäisi olla yksinomaa järkyttynyt siitä että kaveri meni, mutta todellinen ihminen taitaa kuitenkin reagoida hirveällä ilolla siitä että itseen ei osunut. Sitten  klassisen draaman kaaren mukaan vatvotaan ja ihmetellään ja kärsitään kamalaa morkkista ja sen sellaista.

No meillä eletään rauhan aikaa, rauhallisessa maassa. Silti minulla on välillä sellainen olo kuin vierestä olisi ammuttu kavereita. Joitain isoja ja rajuja asioita tapahtuu lähipiirissä ja vaikkei niiden vuoksi olekaan Hollywood-tyyliin iloinen, herättävät ne tajuamaan elämän rajallisuuden. Ja sitä myöten näkemään värejä enemmän kuin aikaisemmin.

Nyt viikonloppuna ajelin lasten kanssa lapsuuden kotimaisemiin ja taas kerran löi naamalle (useiden hyvien hetkien lisäksi) muutama karu fakta elämästä. Samoin tajuntaan hieroutui jälleen se miten perusteellisesti tulee oltua jumissa oravanpyörässä keskellä ruuhkavuosia sanan kaikissa merkityksissä.

Kotimatkalla koin palan rauhaa, kun lapset nukkuivat ja keskityin pitämään autoa tiellä vastaantulijoiden valojen häikäistessä. Normaalisti elämässä pitää aina miettiä sitä, tätä ja tuota asiaa. Häviää taito keskittyä vain yhteen asiaan. Kun on kyydissä lasteista arvokkain, edessä pimeä tie ja vielä kolmisen sataa kilometriä, hermostuneempikin ihminen keskittyy. Ihmeen rauhoittava tehtävä! Pitkät päälle, pitkät pois, katse tien reunaan, katse tien reunaan, pitkät päälle, pitkät pois, edelläolevan auton valojen piiriin, katse tien reunaan... ad infinitum.

Toinen pala rauhaa osui tielleni viime viikolla. Olin käynyt ratsastamassa, yksin ilman satulaa 25 asteen pakkasessa. Se on itsessään meditatiivinen kokemus. Kotiin ajaessani, pimeän pellon laidalla näin revontulet, ensimmäistä kertaa etelä-Suomessa asuessani. Revontulia nähdessään ihminen tuntee itsensä pieneksi ja maailman ympärillään suureksi. Joskus on hetkiä että elää niin voimakkaasti että siihen tunteeseen voisi haljeta. Elossa olemisen tunteen kokee jokaisessa huokosessa, nivelessä, sormenpäässä, pakahtumiseen asti. Jossain taustalla leijuu pienenä ja varovaisena myös se tieto, että minua ei ammuttu...

Keltaiselle lehdistölle

Mirka, jonka ihanat kirjoitukset osaltaan innostivat minutkin kokeilemaan blogikirjoittamista, nakitti minulle elämäni ensimmäisen blogihaasteen. Tehtävänä oli kirjoittaa seitsemän paljastusta itsestään. Sehän olikin sitten hankalanpuoleinen tehtävä: tämmöisenä suupalttina kaikki paljastamisen arvoinen tulee joko hölötettyä melkein jokaiselle vastaantulijalle tai sitten kätkettyä todella syvälle. Eli sellaisten mukavan viihteellisten paljatusten kaivaminen esiin sieltä jostain yksityisen ja yleisen rajamailta on yllättävän vaikeaa... Mutta sehän ei estä yrittämästä?

1. Aloitetaan salaisista itkuista. Nimittäin olen vuodattanut vuolaita kyyneleitä kahtena vuonna Apassionata-hevosgaalan ensimmäisessä näytöksessä "kun tämä on nii-in kaunista". Ok, olin raskaana molemmilla kerroilla... Viikko sitten itkin vielä rutosti enemmän Sir Elwoodin keikalla Elisa-kappaletta kuunnellessani. Pienen, täydellisen upean tyttären äitinä en kestänyt tuota vahvaa tarinaa tytöstä jonka unelmien siivet revittiin.

2. Minulla on uskomattoman vahva taipumus lykätä ja luistaa tärkeiksi kokemistani(kin) tehtävistä ja asioista. Vaikka tiedän että olisi niin helppo hoitaa homma ja pääsisin paljon vähemmällä vaivalla ja murheella, jätän sen tekemättä ja lähes kirjaimellisesti katson vierestä kun upeiden suoritusteni satoa korjataan. Kirjaimellisesti tämän sadon korjasi tänä talvena se samperin kani, joka pisteli poskeensa kuoret uudesta omenapuuntaimestamme. Kun en sitten voinut käydä tamppaamassa hankea sen reppanan (puun) ympäriltä ajoissa ja tarpeeksi leveältä. Tämä on elämäni tarina.

3. Tuon leväperäisyyden huomioon ottaen minulla on lähes neuroottinen tarve tehdä jotkut asiat täsmällisesti. Jos hiihdän 6.7 km, se on kirjanpidossa 6.7 km eikä vähän sinnepäin. Mittailen juoksulenkit kartalta kuin parempikin urheilija (jota en ole) ja painan ne mieleen tai kirjaan muistiin melkein millin tarkkuudella. Kun Heiaheia pyöristelee hiihdetyt matkat ylöspäin, koen huijaavani puolta maailmaa (todellisuudessa ne kaksi ja puoli Heiaheia-kaveriani eivät varmaan voisi vähempää välittää siitä olenko hiihtänyt tänä talvena 43.2 vai 44 kilometria?). En muuten olisi tätä tajunnut "paljastaa" ilman että hermostuin tuolle mokomalle nettipalvelulle :) Hankala asiakas...

4. Olen aina rakastanut jonkinlaista lukujen ja arvojen keräilyä, kokonaisuuksien täyteen saamista. Lapsena isäni kopioi minulle töissä koirien sukutaulupohjia ja kirjoittelin niihin sitten kaikkien kohtaamieni koirien sukutaulut vanhanaikaisella kirjoituskoneella (unelmoin jostain nykyisten tietokoneiden ja tietokantojen kaltaisesta - se tuntui kaukaiselta!). Nykyään saan tyydytystä keräilemällä Excel-taulukkoon talomme energiankulutuksen kuukausittaisia tietoja ja muita vastaavia kulueriä. Sääli muuten että menin jossain aikuistumisen ja itsenäistymisen vimmassa heittämään pois sen valtavan pinon koirien sukutauluja! Se oli jotain 20cm pino A5-kokoisia läystäkkeitä...

5. Olen teoreettinen innostuja. Kun kiinnostun jostain, tiedän siitä sen jälkeen aika pian melkein kaiken. Tästä tuli joskus riitaa perheessä, kun mieheni mielestä harrastan esimerkiksi koiria aika teoreettisesti. Eli teen mieluummin koirayhdistyksen lehteä kuin vietän aikaa todellisten koirieni kanssa. Ikävä kyllä tuo on aika totta ellen itse aktiivisesti kiinnitä asiaan huomiota ja vaikuta käyttäytymiseeni... Joka tapauksessa mikä ikinä onkaan ollut viimeisin villitys, siihen on tullut perehdyttyä aika perusteellisesti. Nyttemmin tosin lapsiperhe-elämä on karsinut vähän tätä taipumusta, enpä esimerkiksi vielä kamalasti lähtisi puutarhanhoidollani kehuskelemaan edes kahden vuoden "harrastuksen" jälkeen vaan homma on jäänyt ihan reilusti kuopsutusten, kokeilujen ja kauneudesta nauttimisen asteelle...


6. En olisi olemassa ilman ammatillista minääni. Työelämässä on monenlaisia haasteita ja se meinasi viedä minulta aikanaan itsetunnon melko perusteellisesti, mutta nykyään se on eräänlainen potkuri ja antaa voimaa arkeen ja perhe-elämäänkin. Siellä minulla on asema joka ei riipu siitä osaanko pitää kodin siistinä tai lapset kuosissaan. Toisaalta toisinpäin - koti ja perhe antavat voimaa eri tavalla, sillä kotosalla minun ei tarvitse olla fiksu eikä pätevä ammattilainen, kunhan olen (fiksu ja pätevä :) äiti ja vaimo...

7. Laiskana ja saamattomana ihmisenä olen aina ollut kova jättämään asioita kesken tai tekemättä. Ulkopuolinen voisi kuvitella että olen aika toimelias tyyppi kaikkine harrastuksineni ja kiinnostuksen kohteineni, mutta loppujen lopuksi melko suuri osa kaikesta mitä teen menee sen piikkiin että haluan todistaa itselleni pystyväni edes johonkin. Tutkinto piti hankkia ihan vain siksi etten jättäisi sitä(kin) kesken. Yhdistyshommaan jos toiseenkin on pitänyt ängetä näyttääkseni että saan jotain aikaiseksi (enkä siten ole ihan turha tyyppi). Loppujen lopuksi aika iso eteenpäin ajava voima elämässäni on halu näyttää itselleni että ihan oikeasti pystyn kuin pystynkin edes johonkin. Aika moneen sitä kait sitten on tullut venyttyä...

Semmoista. Ei tullut kovin herkullisia paljastuksia, näistä ei vielä Iltalehteen kummoisia otsikoita repisi :) Ne synkemmät ja vakavammat jutut kait sitten menevät terapeutin korville kun joskus yhdeksänkympin kriisissä rikkaana leskirouvana(?) sellaisen hommaan. Parempi olla nuori ja komea!

Uutena päivänä

No nih. Nyt sitä sitten tulee oltua 35-vuotias vuoden verran. Ja siitä eteenpäinkin yli 35-vuotias. Onkohan sitten aika kehittää jonkinlainen aikuisen naisen kypsä ja älyllinen identiteetti? Tai jos olisi vaan... Jos nyt toteaisi tappiot kärsityiksi ja keskittyisi elelemään kunnes neljänkympin kriisi iskee?

Ikääntymisen kunniaksi tai kestämiseksi tai muuten vaan vietettiin jo perinteiseksi muodostumassa oleva tyttöjen ravintolailta. Pitäisi ehkä nimetä uudelleen, ihanien naisten ravintolaillaksi? Vielä eletään vaihetta jossa joku on joka vuosi joko vauvan äiti tai raskaana, ehkäpä näitä iltoja jatketaan vuosittain siinäkin vaiheessa kun murrosikäiset paiskovat ovia kotona? Ehkä joku eroaa keski-iän kriisissä ja aiheuttaa Suunnattoman Hämmingin saapumalla seuraavan vuoden ravintolailtaan uuden tyttöystävän kanssa? Ken elää, se näkee :)

35 vuotta, se olisi niinkuin sitten lapsuus, nuoruus ja nuoren aikuisen elämä? Nyt pitäisi olla perheenäiti, aviovaimo, korkeasti koulutettu asiantuntija, aikuinen tytär ja vielä vanhan remonttia kaipaavan talon omistajakin. Noin niinkuin muutamia rooleja listatakseni. Jännä sinänsä että nyt kun pitäisi roolien puolesta olla vakava ja hillitty, noin niinkuin teoriassa, on oma suhtautuminen hieman muuta. Parikymppisenä tuli otettua itsensä niin vakavasti, loukkaannuttua helposti ja ylipäätään vaahdottua aika monesta asiasta. Parisuhdekin räiskyi dramatiikkaa ja suuria tunteita. Nyttemmin suuria tunteita kyllä riittää mutta ei vaan jaksa kilahtaa niin monesta asiasta, ne tunteet ovat aika erilaisia. Oma asema on kai työelämässäkin sitä luokkaa, ettei tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään, voi tyytyä hoitamaan hommansa ja pitämään hauskaa. Paitsi että ne hommat ovat välillä vähän vaativia mikä saattaa hyydyttää hymyä hetkittäin - eivätkä joka puolelta eri elämän rooleista kohti tulevat paineet aina anna aivan kamalasti aikaa ja tilaa olla ja ladata akkuja.

Joskus niitä hetkiä kuitenkin tulee. Lumisessa metsässä, hevosen selässä, vaikkapa varastettuna yksinäisenä päivällishetkenä matkalla töistä kotiin. Viime viikonloppuna pääsimme poikkeuksellisesti livahtamaan reissuun miehen kanssa. Olimme lähipaikkakunnalla hotellissa yötä ja kävimme kuuntelemassa opiskeluaikojen suosikkibändin keikkaa. Sieltä jostain, vaatimusten lomasta pitää kaivaa nämä valon pilkahdukset jotta osaa säilyttää itsensä ja omat ajatuksensa ja tunteensa normaalin arjen lomassa. Jotta arki olisi hyvää.

Mitä sitten on tultua jätettyä jalanjälkinä tähän päivään tullessa? Varmasti loukkaavia sanoja ja itsekkäitä tekoja. Laiskuutta ja tekemättömiä hommia. Sotkuinen talo. Päiviä jolloin on ärähtänyt viereen iloisena hiippaileville koirille sen sijaan että lähtisi niiden kanssa ulos metsään nauttimaan. Hukkaan heitettyjä ystävyyksiä, ihmisiä joista en ole viitsinyt välittää. Eräs läheinen, jonka elämän loppumetreillä olin liian kaukana ja liian omiin asioihini käpertynyt.

Kaksi upeaa lasta. Toimiva avioliitto, ihana koti. Työ, joka tarjoaa haasteita niin monella eri alueella ettei sitä oikein itsekään jaksa tajuta, hyvä työyhteisö. Viisaita, hienoja ihmisiä ympärillä. Harrastukset joista lapsena unelmoi. Vapaa maa, jossa on hyvä elää naisena ja äitinä.

Semmoista. Jotenkin kuvittelisin että seuraavat 10 vuotta voisivat olla koko elämän parasta aikaa. Se on ihan hyvin mahdollista, eikö?

Aaltoilevia onnen hetkiä

Kun blogin aloittaminen alkoi olla ajankohtaista, olin väsynyt ja kypsä. Viime vuosi oli hyvä vuosi, siihen mahtui paljon hyviä hetkiä ja hienoja asioita, kuitenkin syksy iski päälle kuin gnulauma ja jossain marraskuun puolessa ensimmäisellä puoliskolla multa alkoivat olla voimat täydellisesti loppu. Joulukuussa vedettiin päälle vielä perinteiset työhärdelliruljanssit ja flunssakierteet ja näin jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä miten vuoden jaksoikaan loppuun. Niiden väliin ripoteltujen hyvien hetkien voimalla, kai.

Syksyllä joskus kun olin väsynyt töistä, kodista ja kaikesta, suuntasin työpäivän päätteeksi kotiin menon sijasta ostoskeskukseen. Ostin sushiannoksen ja selasin heräteostoksena mukaan tarttunutta muutaman euron burnout-kirjaa tyhjin katsein. Tuntui että se kirjoittaa minusta, ja missään ei voi olla elämää joka tuntuisi hyvältä, jaksettavalta. Ystävä osui kohdalle, jutteli jotain ja kaikki mihin pystyin oli koittaa olla purskahtamatta itkuun. Sain kait jotenkin selitettyä olevani väsynyt. Vaikka kaikki onkin periaatteessa hyvin. Ajatus kotiinmenosta, siitä että työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa "toinen työpäivä", tuntui käsittämättömältä.
Talven selkä taittui jouluna. Joulurauha löytyi ihme kyllä parhaiten lapsuuden kotikaupungissa vatsataudista toipuessa, paranemattomasti sairasta perheenjäsentä autellessa. Luin trilleriä, jossa maailma tuhoutuu melkein, mutta urheat tutkijat pelastavat sen, ainakin melkein ja parin päivän ajan kiire oli poissa. Välillä pestiin hampaita, omia ja toisen ja hoidettiin muita päivän rutiineja.

Sitten alkoi uusi vuosi! Tuntuu että sain karistettua loppuvuoden tahmeuden kyydistä, kaivettua voimaa liikkumisesta ja tavallisen elämän tavallisista onnen lähteistä. Vuoden budjettia mietittäessä totesin että olen aika paljosta valmis säästämään ja tinkimään jos ensi marraskuun alussa päästään jonnekin missä on luonnonvaloa eikä työ seuraa mukana.

----------------

Tältä pohjalta pääsee varsinaiseen aiheeseen, niihin onnen tunteisiin jotka tuntuivat käsittämättömän kaukaisilta vielä reilu kuukausi sitten.

Töissä on kiireistä, mutta työajat ovat joustavia. Niinpä karkasin aamulla hetkeksi velvollisuuksiltani ja livahdin hiihtämään aurinkoiseen helmikuun aamuun. Ensimmäiseen helmikuun aamuun. Tulin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin ajelemaan työpaikalle. Hain kahvin kioskilta. Kroppa pukkasi endorfiinia ja radiosta tuli hyvää musiikkia. Se kirpeä onnen hetki, kun tuntee olevansa joka solultaan elossa, läsnä ja voimakas. Aina silloin joku ajatus taustalla takoo että tämä ei voi olla totta, tämä loppuu joskus, mutta silti on onnellinen ja nauttii.

Eilen vein lapsia hoitoon ja meinasin ajaa ojaan nähdessäni taivaan. Se oli marmoritaivas, punainen, pilvien kuvioima. Sieluun sattuvan kaunis! Kuvasin vielä taivasta päiväkodin pihalla ja lähdin sitten, vilkuttaen takaisin ikkunasta vilkuttaville saattojoukoille.


Joskus on vain hyvä, yksinkertaisen hyvä. Kuuluukohan tähän ikään että voimakkaimmissa onnen tunteissa on aina läsnä myös kirpeä taju siitä että tämä on väliaikaista, lainaa, loppuu pian? Muutamakin asia vaikuttaa tähän mutta silti en muista niin ajatelleeni ennen lapsia. En tosin muista myöskään yhtä voimakkaasti tunteneeni. Kaitpa se on aika reilu diili.

Noista syksyn pimeistä hetkistä jäi jemmaan jotain hauskaakin. Nykyään pidän sushista. Siitä kai tuli jonkinlainen rentoutumisen ja pakenemisen symboli. Ei vaan auta paeta ihan joka päivä, on nääs aika kallista lystiä :P

Keitä näen peilistä?

Timo Rautiainen laulaa Lintu-kappaleessaan kuolevan vanhuksen sanoja:

"En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
Heitä sentään rakastin
Itken kaikkia niitä
Joiden ohitse kuljin
Joita väistin ja pakenin

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin"

Niinpä. Jokainen kohtaamamme ihminen muokkaa meitä, ainakin jos annamme siihen mahdollisuuden. Jokaiselta saa mukaan eväitä, hyvässä tai huonossa. Sitä enemmän hyvää saa, mitä enemmän on valmis kohtaamaan toisen ihmisenä ja näkemään sen mitä hyvää hänellä on tuoda ympärilleen. Kiireisen elämän keskellä on hyvin helppo touhottaa omaa asiaansa, omaa aikaansa, omia huoliansa ja ilojansa. Ainakin minun. Kuitenkin yksi elämän ytimistä on toisen ihmisen kohtaaminen, ajatusten ja hetkien jakaminen.

Olen kauan ajatellut sitä, miten moni ihminen katsoo minua peilistä. Osana minua, hyvässä ja pahassa, on jotain kaikista niistä ihmisistä jotka ovat minulle tärkeitä. Vähän lisää piirteitä tulee ihmisistä, joiden kanssa olen paljon tekemissä muista syistä. Jonkun puolitutun ilkeä kommentti saattaa muokata sitä miten näen itseni, ystävän sana tai rakkaan ihmisen katse tasoittavat uurteita ajatuksissani. Mukana kuvassani ovat vanhemmat, puoliso, ystävät, lapset, harrastus- ja työkavereitakin. Jostain pilkottaa muutama joskus ohjaamani opiskelija, toisesta ala-asteen opettajani. Yhdeltä ystävältä on mukaan tarttunut rohkeutta olla sitä mihin uskoo ja mitä haluaa olla, toiselta hieman tapaa suhtautua elämän vastoinkäymisiin. Eräs isähahmo on opettanut toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyttä silloinkin, kun se ei tunnu itsestäänselvältä vaihtoehdolta.

Joskus mietin sitä, miten vähän lapseni muistaisivat minusta aikuisena jos poistuisin heidän elämästään nyt varhaisina vuosina (vaikka sen onnettomuuden seurauksena, johon melkein täräytin autoni tiistaina ajatellessani aivan muuta kuin vasemmalta lujaa tulevaa autoa...) Väärin mietitty, ehkä he muistaisivat vähän, mutta heidän olemuksensa olisi silti täynnä minua ja muita heitä lapsuudessa rakastaneita ihmisiä. Heidän ensimmäiset vuotensa ovat täynnä tuoksuani, ääntäni, olemustani. Ei se häviä mihinkään, vaikkei sitä tietoisesti muistaisikaan.

Puolison kanssa vietetyt yhteiset vuodet sävyttävät paljon sitä ihmistä, joka minua katsoo peilistä. Rakastavat ja arvostelevat kommentit näiltä vuosilta muokkaavat sitä, miten näen tuon henkilön jota katson. 

Yksi suurimmista rikoksista tässä ainutlaatuisessa elämässä lienee muokata läheistensä peilikuvaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Ja yksi suurimmista vahingoista joutua viettämään oma elämänsä sellaisessa seurassa joka vääristää tuon peilistä katsovan henkilön kuvaa rumemmaksi, halveksuen, väheksyen ja henkisesti pahoinpidellen. Jälkimmäisen suhteen olen itse onnekas, ympärilläni on upeita ihmisiä, jotka muokkaavat kuvaani kauniiksi. Tuon ensimmäisen kun vielä oppisi muistamaan.

Fysiikkaa hangella

Lumen taju, sen kehittämiseen tarvitsee tämän ja viime talven kaltaisia luonnonihmeitä sekä pari leikki-ikäistä lasta. Miten monenlaiselta lumi voi näyttää ja tuntua, miten montaa asiaa lumen kanssa voi tehdä. Lumessa voi kahlata, sitä voi lykkiä kolalla, siihen voi jäädä jumiin autolla ja sen peittämällä jäällä voi liukastua. Nämä käyttötarkoitukset lienevät tuttuja lumen käyttötapoja melkolailla kaikille aikuisillekin. Lunta voi käyttää opettamaan lapsille painovoiman lakeja...

Viisi vuotta perheenäitinä on opettanut myös sen että aikuinenkin voi tehdä lumienkeleitä tai muuten vain huvikseen heittäytyä hankeen selvinpäin keskellä päivää. Pulkkamäessä pysyy kivasti lämpimänä ja saa punaiset posket.

Fysiikkaa aletaan opiskelemaan koko päiväkotiin matkaavan autolastillisen voimin, kun havaitaan aamulla pihalta marenkilunta: kovalla pohjalla lepäävän, noin sentin lumikerroksen päällä on ohut jääriite. Ihan noin rapsakalla pohjalla en ole aikoihin kävellytkään! Ei, tästä ei ihan vielä saa palloja aikaiseksi. Eilinen kevyt (jopa meikäläisen kolattava) puuterilumi muuttuu yön aikana raskaaksi mössöksi jonka kolaaminen on miesten työtä, tästä päästään vetysidosten ihmeelliseen maailmaan. Kyllä, loppuviikosta päästään varmasti kävelemään tuossa hangella johon tähän asti on upottu kuka mitäkin elintä myöten. Lapset aika syvälle.

Kaikkia näitä ihmeitä  muistan lapsuudestakin. Minulle uudempaa lumen fysiikkaa on, kun hanki alkaa laulamaan! Tuntuu melkein metafyysiselta, ainakin aiheesta puhumalla saa osakseen kummia katseita... Aamulla kävelin töihin ja pysähdyin yhtäkkiä ihmettelemään ympäriltäni kuuluvaa ritinää. Se kuului jotenkin laajalta alueelta ja hetken kummasteltuani ymmärsin että se kuuluu hangesta, kaikkialta hangesta. Jäi Snap, Crackle ja Pop selkeästi toiseksi kun lumihanki jutteli minulle. Ihastelin maagista tunnetta, kaipasin lapsia paikalle kuulemaan saman minkä minäkin ja huikkasin ohi kulkevalle samassa talossa työskentelevälle vanhemmalle naiselle että hei kuuletko mitä ääniä tästä lumesta lähtee? "Ai kato joo", totesi hän ja kiirehti töihinsä. Hullun maineen saa varmaan vähemmälläkin, mutta tässä tapauksessa en jaksa edes olla pahoillani...

Valoa

Katsoin aiempia kirjoituksia, ja vaikka ne eivät ajatuksen tasolla olleetkaan negatiivisia, otsikot ovat hieman... positiivisuutta hakevia. Aika kaukaa vielä hakevatkin. Ajattelinpa siis kirjoittaa hyviä asioita tähän vuoden alkuun, ei yhtään missään järjestyksessä, ainakaan tärkeyssellaisessa. Jossain kaukana välkkyvät ehkä virvatulet, mutta pohjimmiltaan elämän tärkeät asiat ovat ihan hirveän selkeitä - tässä, nyt ja tänään.

- Koira vierellä loikoillessa, puuhatessa, lenkkeillessä, harrastaessa. Hevosen laukka pehmeänä ja rullaavana



- Lumileikit pihalla, lumityöt kohtuullisessa määrin
- Oma ihana koti



- Omatahtoinen pieni prinsessa, jonka mielestä äiti on ihana, hän itse on ihana, isi on ihana, veli on ihana, ja meidän koko perhe on ihana. Jonka iloiset kasvot piristävät minkä tahansa päivän ja hetken
- Iso pieni poika, joka on pääasiassa hirmuisen kova Jedi-ritari ja jääkiekko/jalkapallomies, mutta käpertyy riittävän usein kainaloon muututtuaan ihan pieneksi hampsteriksi
- Puoliso, perhe, ystävät

- Monipuolinen työ, hyvä työilmapiiri, suhteellisen turvattu taloustilanne



- Terveys
- Elämän fyysiset nautinnot - liikunta, ruoka, lepo ja läheisyys
- Kirjat, kirjoittaminen, piirtäminen
- Kauneus ympärilläni: ihanat ihmiset, kaunis luonto, vuodenaikojen vaihtelu, kaikki se minkä huomaamiseen pitää muistaa pysähtyä.

 

Yksi esimerkki tuollaisesta kauneudesta on alppiruusu. Koskaan en ole ollut puutarhaihmisiä enkä ymmärtänyt mitään kasveista, ennen kuin kiinnostuin niistä ihmeesti saatuani oman pihan ja joukon vanhoja kasveja. Siihen asti alppiruusu oli ollut se kummallisen näköinen, aika mitätön reuhake, joita nyt tuntui olevan vähän joka pihassa ja puutarhassa, syystä jota en sen kummemmin vaivautunut miettimään. Sitten näin ensimmäisen kerran oman alppiruusuni kukkivan. Niin herkkä, hento, kaunis ja ihmeellinen! Päivästä toiseen vain tuijotin ja ihailin. Kun tuli aika laittaa piha remonttiin, oli kaivinkoneen ensimmäinen työ siirtää iso alppiruusu muutaman metrin verran sivummalle, keskellä kiemurtelevat (syksyisin viitisentoista vadelmaa kasvattavat) vattupensaan riekaleet mukana. pienemmän alppiruusun olivat miehet saaneet kaivaa maasta ja siirtää jo aikaisemmin. Molemmat ovat nyt elossa ja pienemmän vieressä, tällä hetkellä yli metrisen kinoksen alla yrittelee uusi kirkkaanpunakukkainen tulokas. Viime vuonna se selvisi lumitaakastaan ja tuotti maailman kauneimmat kukat. Ensi kevät näyttää, miten pienen tällä kertaa käy!


Lainaan vielä lopuksi itselleni muistutukseksi pienen pätkän Positiivareilta:

Lakkaa odottamasta kunnes koulu on käyty, kunnes koulu taas alkaa, kunnes laihdut kymmenen kiloa, kunnes tienaat kymmenen tonnia, kunnes sinulla on lapsia, kunnes lapset ovat lähteneet kotoa, kunnes pääset työelämään, kunnes vetäydyt eläkkeelle, kunnes menet naimisiin, kunnes saat eron, kunnes koittaa perjantai-ilta, kunnes on sunnuntaiaamu, kunnes saat uuden auton tai kodin, kunnes auto tai koti on maksettu, kunnes tulee kevät, kesä, syksy tai talvi, kunnes saat avustusta, kunnes on ensimmäinen tai viidestoista päivä, kunnes on vuorosi esiintyä, kunnes drinkkisi saapuu, kunnes olet raitistunut tai kunnes olet kuollut tai uudelleensyntynyt tajutaksesi tämän.

Ei ole sen parempaa hetkeä olla onnellinen kuin tässä ja nyt.

Irti muistojen kahleista

"En koskaan kouluaikana uskonut että joku ei voisi tykätä liikunnasta", totesi puolisoni kun asiaa jälkipuitiin. Niinpä, vaikea sitä varmaan oli uskoa, jos kuului niihin jotka pärjäsivät kaikissa lajeissa, luonnostaan löysivät tasapainon, pelirytmin, vauhdin hurman ja kestävyyden. Meille hitaammille, jotka jännitimme monenlaisia asioita ja emme oikein keksineet mikä liikkumisessa oli hauskaa, koululiikunnasta muodostui helposti painajaista. Erityisesti pakkohiihto pakkokilpailuineen on tainnut traumatisoida aika ison osan sukupolvestani, ainakin suppealla kaveripiiriotoksella selvitettynä. Itse muistan jännittäneeni pelottavan mäen päällä kun (paholaisen mittasuhteet mielessäni saaneen) kylmäverisen opettajan ääni tökki sauvan lailla selkään painostaen laskemaan. Olihan siitä nautinto kaukana. Kilpailla oli pakko vaikka tiesi tulevansa maaliin viimeisenä ja ylipäätään palkitsevat hetket olivat harvassa.


Aika paljon on tullut mietittyä, miten tärkeää olisi jokaisen oppia nuorena nauttimaan liikunnasta omalla tavallaan, löytää omat lajinsa ja oppia kokemaan onnistumisen iloa. Kilpailemisen voisi jättää niille keitä se kiinnostaa. Tärkeintä olisi löytää pohja elämäntavalle, jossa läpi elämänvaiheiden voi ammentaa voimaa hyvästä fyysisestä kunnosta ja liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Itse löysin liikuntaharrastukset vasta aikuisuuden kynnyksellä ja hyvä niinkin. Tarpeeksi rakkaiden harrastusten parissa löysin lopulta hauskuuden kilpailemisestakin, mutta liikkumisen ja tekemisen ilon piti tulla ensin. Perheen perustaminen ei olennaisesti lisännyt liikuntamahdollisuuksia, mutta pohja harrastamiselle on sentään saatu säilytettyä läpi pikkulapsivuosienkin.

Lasten myötä pääsee myös testaamaan aktiivisesti omia epämukavuusalueitaan. Haluaako olla perheestä ainoa, joka seisoo luistelukentän laidalla muiden pistellessä menemään? Haluaako antaa lapsilleen (lähinnä tyttärelleen) sellaisen mallin että viimeiseen asti välttää ulos lähtöä jos sää ei ole sopivan lämmin/viileä/kuiva/täydellinen tai jos juuri oikeat sukat ovat pyykissä tai nyt ei ole oikein aikaa. No ei halua, mutta silti välillä antaa. Haluaako antaa raskauksien rapistaman selän kipeytyä entisestään ja pikkuhiljaa rajoittaa elämää enemmän ja enemmän? Huokailla aina vaan että olisi niin kiva aloittaa sitä, tätä ja tuota? Ja niin edelleen, loputtomiin.

Ennen kaikkea, haluanko sen kuivan ja myötätunnottoman liikunnanopettajan äänen seurata itseäni vanhuuteen asti, vai olisiko jo aika hiihtää pakoon sitä selkään tökkivää sauvaa, epämukavuutta ja inhon tunnetta? Haluanko vielä olla se tyttö, joka valittiin joukkueisiin viimeisenä?

Ensi kuussa täytän 35. Tänä talvena olen ostanut aikuisikäni ensimmäiset luistimet. Aika harvoin on pelottanut ja hävettänyt yhtä paljon kuin kiskoessani mokomia vehkeitä ensimmäistä kertaa jalkaani... Neljännellä kerralla alkoi tuntua ettei luistelu ole pelkästään epämukavaa. Sitäkin ennen oli hauskaa ja huumoria riitti. Ihan vielä en saa kiekkoa pois 5-vuotiaaltani, 3-vuotiaan tyttären ympäri luistelen sentään sujuvasti.

Koska nyt on menossa Kaikkien Aikojen Talvi, huomasin jossain vaiheessa että käytän enenevässä määrin aikaa selittelemällä ihmisille (lue: itselleni) miksi minun ei kannata hankkia suksia. Syitä oli useita ja ne olivat toki hyviä. Toisaalta aloin tuntea harteillani synnin painon: upea, täydellinen talvi ja kotipihassamme voi laittaa sukset jalkaan (siis jos sellaiset omistaa) ja sipaista suoraan muutaman sata metriä metsän läpi ladulle. Niinpä hermostuin ja hommasin sukset. Edullisen paketin, ilman esitutkimusta tai juuri kummempaa harkintaa. Sopivasti tuli rönttäkelikin, joten nyt on hyvää aikaa antaa suksien lepäillä pajalla pohjustusta saamassa. Yhden kerran ehdin ladulle. Epävarmoin suksin köpöttelin lipsuvan metsäladun verran Oikeille Laduille. Muistin ala-asteaikaisen opettajani puisevan ivallisen äänen kohdatessani ensimmäisen mäen joka nyt vaan oli laskettava jos aikoi päästä yhtään eteenpäin. Laskin sen mäen hirveästi täristen ja huomasin että sehän oli valtavan hauskaa ja sitä paitsi elin vielä! Hiihtelin niine hyvineni surkeilla voiteluillani ja olemattomalla tekniikallani lipsutellen seitsemän kilometria, hymyilin koko ajan ja saavuin hirveän tohkeissani, riemuissani ja intoa puhkuen kotiin (uskomattoman paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut ja minua oli odotettu). Miksi, oi miksi en ole tehnyt tätä aiemmin? Miksi, oi miksi olen antanut sen kuivakan ja ilkeän naisihmisen sekä epäonnistumisen tunteen tuottamien muistojen hallita itseäni pitkälle kolmatta vuosikymmentä?

Miksi, oi miksi, negatiivisilla kokemuksilla ja epäonnistumisen pelolla on niin paljon valtaa meidän ihmisten elämässä? Ja miten sitä ihminen voisi antaa lapsilleen eväät joilla he voisivat tyrmäillä omia peikkojaan ihan pikkuisen reippaammalla tempolla?

Pöljyydestä

Mietin tyypillisimpiä aiheita, joista ihmiset kirjoittavat. Ainahan pitäisi olla jonkinlainen teema. Sisustus olisi tosi hieno, mutta meillä käyneet voinevat todistaa ettei siitä vielä kummoista teema-artikkelia näillä lihaksilla lohkaista. Muoti... nooh... eipä siitä sen enempää :) Harrastuskirjoitukset ovat aina kivoja, mutta kun nuo harrastettavat kohteet nyt sattuvat olemaan niin pappaiässä ettei niistä kovin usein irtoa harrastuskirjoituksia. Ne ovat myös talviunilla silloin kun eivät rieku turhanpöljinä.

Pöljyydestä pääsenkin asiaan. Nimittäin, mistäpä sitä riittäisi enemmän asiaa kuin (muiden) pöljyydestä? Tyhmyydestä ja idiotismista? Mikä olisikaan antoisampaa kuin yleinen valittaminen? Eipä sinällään, koitan mielenterveydellisistä syistä pyrkiä mahdollisimman paljon välttämään valittamista, vaikka joskus aina lipsahtaakin. Annetaan kuitenkin tämän kerran mennä, ihan noin niinkuin filosofiselta kannalta.

Eilen kaupasta tullessani kihisin kiukusta. Ja aloin miettimään pöljyyden syvintä olemusta. Onko tyhmä aina tyhmää, vai mikä siinä on takana? Ja onko sillä väliä, jos seuraukset ovat mitä ovat?

Homma alkoi itää aamulla, kun taistelimme lasten kanssa itsemme iloiselle harrastusretkelle. Jokainen lapsiperheen arkea hetkenkään nähnyt tietää, minkälaista se voi pakkaskelillä parhaimmillaan olla - kun jokaisesta tumpusta ja nyssäkästä joka päälle vedetään käydään pitkällinen keskustelu ja välillä suorastaan titaanien taistelu. Niinpä kolmen hengen pukeutuminen kestää kolme varttia (onneksi emme ole kuusihenkinen perhe!), ja liikkeelle päästään puoli tuntia myöhässä. Tunsin itseni rikkinäiseksi gramofoniksi, joka toisti samaa levyä vastauksena kysymykseen miksi pitää pukea setaitämätaituovaate. Kun on talvi, siellä on PAKKASTA!!! Mielessä takoi ajatus pöljyydestä, miten se nyt vaan ei voi mennä jakeluun?

Loppujen lopuksi iloisella harrastusretkellämme oli kivaa. Paitsi että sieltä piti lähteä aikaisin pois, kun oli kylmä. Täytyy myöntää että meinasi lipsahtaa hysteerisen huumorin puolelle, kun kymmenen minuutin ulkoilun jälkeen vierestäni kuului pieni ääni: "Äiti, miksi me ei voitu pukeutua lämpimämmin?"

No niin, muistutan itseäni, pieni lapsi ei ole pöljä. Hän on lapsi, ja lapsi vasta opettelee syy-seuraussuhteita sekä asiakokonaisuuksien yhdistämistä. Mieli ei vielä riitä hahmottamaan miltä tuntuu kun on kylmä, jos se samaan aikaan keskittyy siihen, miten paljon hauskempaa olisi kun ei tarvitsisi laittaa kankeita tumppu-hanskayhdistelmiä tai voisi jättää villahaalarin pois kyydistä. Lapsella on oikeus siihen että hän vasta opettelee, ja sitä vartenhan me aikuiset (muun muassa) olemme että yritämme auttaa häntä tässä oppimisessa.

Pöljyyden ytimeen päästään siinä vaiheessa kun aikuinen toimii vastaavalla tavalla. Kieltäytyy näkemästä tekojensa seurauksia ja ihmettelee jälkeenpäin, mikä meni pieleen. Tai parhaassa tapauksessa tekojen seuraukset osuvat muihin ihmisiin tai kasvottomaan "järjestelmään", jolloin hän ei edes huomaa niitä, porskuttaa vaan tyytyväisenä kun pikkuhanskat ovat niin paljon hauskemmat kuin paksut rukkaset joissa on lapaset alla.

Tällaista pöljyyttä on jättää auto raitiovaunukiskoille hätävilkut päällä kaupassakäynnin ajaksi, kun lumen valtaamasta kaupungista ei löydy parkkipaikkaa. Onhan se niin paljon mukavampaa päästä helpolla! Alkuperäinen aiheeni liittyi kuitenkin jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen, joka on ihanteellinen maastoa pöljyyden tuhovaikutuksille. Ja se alkuperäinen harminaiheeni tältä viikolta pääsi syntymään tuon iloisen harrastusretken jälkeen tehdyllä retkellä paikalliseen kauppakeskukseen, joka suurin sanankääntein mainostaa "Ekokeskusta", jossa kotitalouden jätteitä voi toimittaa kierrätykseen: lasia, metallia, kartonkia/pahvia, energiajätettä ja mitähän vielä. Kaunis idea!

Tarinassa on kaksi pääpöljää: yrittäjä sekä palvelun käyttäjä. Tai kuluttaja, kuten meitä ihmisiä nykyään mieluummin nimitetään. Kuluttajahan on kasvoton hahmo, jonka tärkein tehtävä on tuoda kauppaan rahaa ja kantaa sieltä tavaraa kotiin. Kiltti kuluttaja lajittelee sitten tuplapakattujen tavaroidensa kuoret pois sekajätteestä ja kantaa ne takaisin kauppakeskukseen, jonka Ekokeskus väsymättä rouskuttaa nämä jätteet ja näin kaikki ovat hyviä ihmisiä ja planeetta pelastuu. Tai siis kiltti kuluttaja nyt ylipäätään ostaa nuo tuplapakatut tuotteet, mutta kauppias mielellään markkinoi mielikuvaa tästä kuluttajasta joka käyttää Ekokeskusta kaikkien osallisten omatunnon pesemiseen.

Kauppakeskuksen omistaja on kuitenkin halunnut saada Ekokeskuksen tuoman PR-edun mahdollisimman vähällä panostuksella ja rakentanut parkkihallin nurkkaan pienen pömpelin, jonka yksittäisiin lokeroihin moottoroidut leuat yrittävät survoa kansalaisten tuomia jätekuormia. Tämähän oli näppärä rakentaa, sen  mahtuu hyvin tyhjentämään eikä mene paljon tilaa Tärkeältä Autojen Pysäköinniltä. Ainoa, joka jäi ennakoimatta oli että joku saattaisi oikeasti innostua käyttämään tällaista yhteiskunnallisesti edistyksellistä palvelua! Eli kun ihmiset (se vajaa prosentti kauppakeskuksen asiakkaista?) yrittää tuoda huolella lajittelemiaan jätteitä Ekokeskukseen, on se käytännössä jatkuvasti täynnä ja pahvia rouskuttavat metallileuat jumissa. Kauppakeskus joutuu maksamaan henkilölle, joka koittaa pitää pömpelin kutakuinkin toiminnallisena, eli hermorauniona säätää vähän väliä ison laatikollisen kamaa sekajätekuormaan ja koittaa lopun aikaa ronkkia vehkeen jumiutuneiden leukojen välistä pois isoimpia pahvinriekaleita.

Mitä tekee pöljä asiakas sitten? Näkee Ekokeskuksen, ja kiikuttaa sinne kaiken mahdollisen ylijäämätavaransa, ongelmajätteitä myöten. Jos kauppakeskuksen palkkaama epätoivoinen pömpelinpyörittäjähenkilö on laittanut kartonkijätteen eteen väliaikaisesti ison jäteastian, johon kartonkeja voisi heittää metallileukojen ollessa tukossa, heittää asiakas tuohon laatikkoon loppuunpalaneet loisteputkensa. Sittenhän ne on kierrätetty! Eipä sillä niin sitten väliä ettei tämä kohde ota vastaan ongelmajätettä ja jos sellaisia työntäminen kuormaan, sekä se alkuperäinen ongelmajäte että kaikki muidenkin tuomat, oikeasti lajitellut jätteet päätyvät sekajätteisiin kaatopaikalle.

Siinä vaiheessa kun minä saavuin paikalle pyhien jäljiltä pullistelevine energiajäte- ja kartonkipakkauskasseineni, oli Ekokeskus juuri edelläkuvatunlaisessa ylitsepursuavassa tilassa. Lopputuloksena lähes kaikki sinne tuotu meni siltä päivältä kaatopaikalle.

Tulipahan lajiteltua hienosti jätteitä. Ja eipähän mennyt meidän jätemaksuista...

Ai miksikö muuten itse käytän tuota kauppakeskusta ja kannan sieltä kotiin tavaraa, jonka pakkauksia koitan edellämainitulla tavalla hävittää? Koska se on niin helppoa ja kätevää. Rukkaset ovat aika kankeat kädessä...