Keitä näen peilistä?

Timo Rautiainen laulaa Lintu-kappaleessaan kuolevan vanhuksen sanoja:

"En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
Heitä sentään rakastin
Itken kaikkia niitä
Joiden ohitse kuljin
Joita väistin ja pakenin

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin"

Niinpä. Jokainen kohtaamamme ihminen muokkaa meitä, ainakin jos annamme siihen mahdollisuuden. Jokaiselta saa mukaan eväitä, hyvässä tai huonossa. Sitä enemmän hyvää saa, mitä enemmän on valmis kohtaamaan toisen ihmisenä ja näkemään sen mitä hyvää hänellä on tuoda ympärilleen. Kiireisen elämän keskellä on hyvin helppo touhottaa omaa asiaansa, omaa aikaansa, omia huoliansa ja ilojansa. Ainakin minun. Kuitenkin yksi elämän ytimistä on toisen ihmisen kohtaaminen, ajatusten ja hetkien jakaminen.

Olen kauan ajatellut sitä, miten moni ihminen katsoo minua peilistä. Osana minua, hyvässä ja pahassa, on jotain kaikista niistä ihmisistä jotka ovat minulle tärkeitä. Vähän lisää piirteitä tulee ihmisistä, joiden kanssa olen paljon tekemissä muista syistä. Jonkun puolitutun ilkeä kommentti saattaa muokata sitä miten näen itseni, ystävän sana tai rakkaan ihmisen katse tasoittavat uurteita ajatuksissani. Mukana kuvassani ovat vanhemmat, puoliso, ystävät, lapset, harrastus- ja työkavereitakin. Jostain pilkottaa muutama joskus ohjaamani opiskelija, toisesta ala-asteen opettajani. Yhdeltä ystävältä on mukaan tarttunut rohkeutta olla sitä mihin uskoo ja mitä haluaa olla, toiselta hieman tapaa suhtautua elämän vastoinkäymisiin. Eräs isähahmo on opettanut toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyttä silloinkin, kun se ei tunnu itsestäänselvältä vaihtoehdolta.

Joskus mietin sitä, miten vähän lapseni muistaisivat minusta aikuisena jos poistuisin heidän elämästään nyt varhaisina vuosina (vaikka sen onnettomuuden seurauksena, johon melkein täräytin autoni tiistaina ajatellessani aivan muuta kuin vasemmalta lujaa tulevaa autoa...) Väärin mietitty, ehkä he muistaisivat vähän, mutta heidän olemuksensa olisi silti täynnä minua ja muita heitä lapsuudessa rakastaneita ihmisiä. Heidän ensimmäiset vuotensa ovat täynnä tuoksuani, ääntäni, olemustani. Ei se häviä mihinkään, vaikkei sitä tietoisesti muistaisikaan.

Puolison kanssa vietetyt yhteiset vuodet sävyttävät paljon sitä ihmistä, joka minua katsoo peilistä. Rakastavat ja arvostelevat kommentit näiltä vuosilta muokkaavat sitä, miten näen tuon henkilön jota katson. 

Yksi suurimmista rikoksista tässä ainutlaatuisessa elämässä lienee muokata läheistensä peilikuvaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Ja yksi suurimmista vahingoista joutua viettämään oma elämänsä sellaisessa seurassa joka vääristää tuon peilistä katsovan henkilön kuvaa rumemmaksi, halveksuen, väheksyen ja henkisesti pahoinpidellen. Jälkimmäisen suhteen olen itse onnekas, ympärilläni on upeita ihmisiä, jotka muokkaavat kuvaani kauniiksi. Tuon ensimmäisen kun vielä oppisi muistamaan.

Fysiikkaa hangella

Lumen taju, sen kehittämiseen tarvitsee tämän ja viime talven kaltaisia luonnonihmeitä sekä pari leikki-ikäistä lasta. Miten monenlaiselta lumi voi näyttää ja tuntua, miten montaa asiaa lumen kanssa voi tehdä. Lumessa voi kahlata, sitä voi lykkiä kolalla, siihen voi jäädä jumiin autolla ja sen peittämällä jäällä voi liukastua. Nämä käyttötarkoitukset lienevät tuttuja lumen käyttötapoja melkolailla kaikille aikuisillekin. Lunta voi käyttää opettamaan lapsille painovoiman lakeja...

Viisi vuotta perheenäitinä on opettanut myös sen että aikuinenkin voi tehdä lumienkeleitä tai muuten vain huvikseen heittäytyä hankeen selvinpäin keskellä päivää. Pulkkamäessä pysyy kivasti lämpimänä ja saa punaiset posket.

Fysiikkaa aletaan opiskelemaan koko päiväkotiin matkaavan autolastillisen voimin, kun havaitaan aamulla pihalta marenkilunta: kovalla pohjalla lepäävän, noin sentin lumikerroksen päällä on ohut jääriite. Ihan noin rapsakalla pohjalla en ole aikoihin kävellytkään! Ei, tästä ei ihan vielä saa palloja aikaiseksi. Eilinen kevyt (jopa meikäläisen kolattava) puuterilumi muuttuu yön aikana raskaaksi mössöksi jonka kolaaminen on miesten työtä, tästä päästään vetysidosten ihmeelliseen maailmaan. Kyllä, loppuviikosta päästään varmasti kävelemään tuossa hangella johon tähän asti on upottu kuka mitäkin elintä myöten. Lapset aika syvälle.

Kaikkia näitä ihmeitä  muistan lapsuudestakin. Minulle uudempaa lumen fysiikkaa on, kun hanki alkaa laulamaan! Tuntuu melkein metafyysiselta, ainakin aiheesta puhumalla saa osakseen kummia katseita... Aamulla kävelin töihin ja pysähdyin yhtäkkiä ihmettelemään ympäriltäni kuuluvaa ritinää. Se kuului jotenkin laajalta alueelta ja hetken kummasteltuani ymmärsin että se kuuluu hangesta, kaikkialta hangesta. Jäi Snap, Crackle ja Pop selkeästi toiseksi kun lumihanki jutteli minulle. Ihastelin maagista tunnetta, kaipasin lapsia paikalle kuulemaan saman minkä minäkin ja huikkasin ohi kulkevalle samassa talossa työskentelevälle vanhemmalle naiselle että hei kuuletko mitä ääniä tästä lumesta lähtee? "Ai kato joo", totesi hän ja kiirehti töihinsä. Hullun maineen saa varmaan vähemmälläkin, mutta tässä tapauksessa en jaksa edes olla pahoillani...

Valoa

Katsoin aiempia kirjoituksia, ja vaikka ne eivät ajatuksen tasolla olleetkaan negatiivisia, otsikot ovat hieman... positiivisuutta hakevia. Aika kaukaa vielä hakevatkin. Ajattelinpa siis kirjoittaa hyviä asioita tähän vuoden alkuun, ei yhtään missään järjestyksessä, ainakaan tärkeyssellaisessa. Jossain kaukana välkkyvät ehkä virvatulet, mutta pohjimmiltaan elämän tärkeät asiat ovat ihan hirveän selkeitä - tässä, nyt ja tänään.

- Koira vierellä loikoillessa, puuhatessa, lenkkeillessä, harrastaessa. Hevosen laukka pehmeänä ja rullaavana



- Lumileikit pihalla, lumityöt kohtuullisessa määrin
- Oma ihana koti



- Omatahtoinen pieni prinsessa, jonka mielestä äiti on ihana, hän itse on ihana, isi on ihana, veli on ihana, ja meidän koko perhe on ihana. Jonka iloiset kasvot piristävät minkä tahansa päivän ja hetken
- Iso pieni poika, joka on pääasiassa hirmuisen kova Jedi-ritari ja jääkiekko/jalkapallomies, mutta käpertyy riittävän usein kainaloon muututtuaan ihan pieneksi hampsteriksi
- Puoliso, perhe, ystävät

- Monipuolinen työ, hyvä työilmapiiri, suhteellisen turvattu taloustilanne



- Terveys
- Elämän fyysiset nautinnot - liikunta, ruoka, lepo ja läheisyys
- Kirjat, kirjoittaminen, piirtäminen
- Kauneus ympärilläni: ihanat ihmiset, kaunis luonto, vuodenaikojen vaihtelu, kaikki se minkä huomaamiseen pitää muistaa pysähtyä.

 

Yksi esimerkki tuollaisesta kauneudesta on alppiruusu. Koskaan en ole ollut puutarhaihmisiä enkä ymmärtänyt mitään kasveista, ennen kuin kiinnostuin niistä ihmeesti saatuani oman pihan ja joukon vanhoja kasveja. Siihen asti alppiruusu oli ollut se kummallisen näköinen, aika mitätön reuhake, joita nyt tuntui olevan vähän joka pihassa ja puutarhassa, syystä jota en sen kummemmin vaivautunut miettimään. Sitten näin ensimmäisen kerran oman alppiruusuni kukkivan. Niin herkkä, hento, kaunis ja ihmeellinen! Päivästä toiseen vain tuijotin ja ihailin. Kun tuli aika laittaa piha remonttiin, oli kaivinkoneen ensimmäinen työ siirtää iso alppiruusu muutaman metrin verran sivummalle, keskellä kiemurtelevat (syksyisin viitisentoista vadelmaa kasvattavat) vattupensaan riekaleet mukana. pienemmän alppiruusun olivat miehet saaneet kaivaa maasta ja siirtää jo aikaisemmin. Molemmat ovat nyt elossa ja pienemmän vieressä, tällä hetkellä yli metrisen kinoksen alla yrittelee uusi kirkkaanpunakukkainen tulokas. Viime vuonna se selvisi lumitaakastaan ja tuotti maailman kauneimmat kukat. Ensi kevät näyttää, miten pienen tällä kertaa käy!


Lainaan vielä lopuksi itselleni muistutukseksi pienen pätkän Positiivareilta:

Lakkaa odottamasta kunnes koulu on käyty, kunnes koulu taas alkaa, kunnes laihdut kymmenen kiloa, kunnes tienaat kymmenen tonnia, kunnes sinulla on lapsia, kunnes lapset ovat lähteneet kotoa, kunnes pääset työelämään, kunnes vetäydyt eläkkeelle, kunnes menet naimisiin, kunnes saat eron, kunnes koittaa perjantai-ilta, kunnes on sunnuntaiaamu, kunnes saat uuden auton tai kodin, kunnes auto tai koti on maksettu, kunnes tulee kevät, kesä, syksy tai talvi, kunnes saat avustusta, kunnes on ensimmäinen tai viidestoista päivä, kunnes on vuorosi esiintyä, kunnes drinkkisi saapuu, kunnes olet raitistunut tai kunnes olet kuollut tai uudelleensyntynyt tajutaksesi tämän.

Ei ole sen parempaa hetkeä olla onnellinen kuin tässä ja nyt.

Irti muistojen kahleista

"En koskaan kouluaikana uskonut että joku ei voisi tykätä liikunnasta", totesi puolisoni kun asiaa jälkipuitiin. Niinpä, vaikea sitä varmaan oli uskoa, jos kuului niihin jotka pärjäsivät kaikissa lajeissa, luonnostaan löysivät tasapainon, pelirytmin, vauhdin hurman ja kestävyyden. Meille hitaammille, jotka jännitimme monenlaisia asioita ja emme oikein keksineet mikä liikkumisessa oli hauskaa, koululiikunnasta muodostui helposti painajaista. Erityisesti pakkohiihto pakkokilpailuineen on tainnut traumatisoida aika ison osan sukupolvestani, ainakin suppealla kaveripiiriotoksella selvitettynä. Itse muistan jännittäneeni pelottavan mäen päällä kun (paholaisen mittasuhteet mielessäni saaneen) kylmäverisen opettajan ääni tökki sauvan lailla selkään painostaen laskemaan. Olihan siitä nautinto kaukana. Kilpailla oli pakko vaikka tiesi tulevansa maaliin viimeisenä ja ylipäätään palkitsevat hetket olivat harvassa.


Aika paljon on tullut mietittyä, miten tärkeää olisi jokaisen oppia nuorena nauttimaan liikunnasta omalla tavallaan, löytää omat lajinsa ja oppia kokemaan onnistumisen iloa. Kilpailemisen voisi jättää niille keitä se kiinnostaa. Tärkeintä olisi löytää pohja elämäntavalle, jossa läpi elämänvaiheiden voi ammentaa voimaa hyvästä fyysisestä kunnosta ja liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Itse löysin liikuntaharrastukset vasta aikuisuuden kynnyksellä ja hyvä niinkin. Tarpeeksi rakkaiden harrastusten parissa löysin lopulta hauskuuden kilpailemisestakin, mutta liikkumisen ja tekemisen ilon piti tulla ensin. Perheen perustaminen ei olennaisesti lisännyt liikuntamahdollisuuksia, mutta pohja harrastamiselle on sentään saatu säilytettyä läpi pikkulapsivuosienkin.

Lasten myötä pääsee myös testaamaan aktiivisesti omia epämukavuusalueitaan. Haluaako olla perheestä ainoa, joka seisoo luistelukentän laidalla muiden pistellessä menemään? Haluaako antaa lapsilleen (lähinnä tyttärelleen) sellaisen mallin että viimeiseen asti välttää ulos lähtöä jos sää ei ole sopivan lämmin/viileä/kuiva/täydellinen tai jos juuri oikeat sukat ovat pyykissä tai nyt ei ole oikein aikaa. No ei halua, mutta silti välillä antaa. Haluaako antaa raskauksien rapistaman selän kipeytyä entisestään ja pikkuhiljaa rajoittaa elämää enemmän ja enemmän? Huokailla aina vaan että olisi niin kiva aloittaa sitä, tätä ja tuota? Ja niin edelleen, loputtomiin.

Ennen kaikkea, haluanko sen kuivan ja myötätunnottoman liikunnanopettajan äänen seurata itseäni vanhuuteen asti, vai olisiko jo aika hiihtää pakoon sitä selkään tökkivää sauvaa, epämukavuutta ja inhon tunnetta? Haluanko vielä olla se tyttö, joka valittiin joukkueisiin viimeisenä?

Ensi kuussa täytän 35. Tänä talvena olen ostanut aikuisikäni ensimmäiset luistimet. Aika harvoin on pelottanut ja hävettänyt yhtä paljon kuin kiskoessani mokomia vehkeitä ensimmäistä kertaa jalkaani... Neljännellä kerralla alkoi tuntua ettei luistelu ole pelkästään epämukavaa. Sitäkin ennen oli hauskaa ja huumoria riitti. Ihan vielä en saa kiekkoa pois 5-vuotiaaltani, 3-vuotiaan tyttären ympäri luistelen sentään sujuvasti.

Koska nyt on menossa Kaikkien Aikojen Talvi, huomasin jossain vaiheessa että käytän enenevässä määrin aikaa selittelemällä ihmisille (lue: itselleni) miksi minun ei kannata hankkia suksia. Syitä oli useita ja ne olivat toki hyviä. Toisaalta aloin tuntea harteillani synnin painon: upea, täydellinen talvi ja kotipihassamme voi laittaa sukset jalkaan (siis jos sellaiset omistaa) ja sipaista suoraan muutaman sata metriä metsän läpi ladulle. Niinpä hermostuin ja hommasin sukset. Edullisen paketin, ilman esitutkimusta tai juuri kummempaa harkintaa. Sopivasti tuli rönttäkelikin, joten nyt on hyvää aikaa antaa suksien lepäillä pajalla pohjustusta saamassa. Yhden kerran ehdin ladulle. Epävarmoin suksin köpöttelin lipsuvan metsäladun verran Oikeille Laduille. Muistin ala-asteaikaisen opettajani puisevan ivallisen äänen kohdatessani ensimmäisen mäen joka nyt vaan oli laskettava jos aikoi päästä yhtään eteenpäin. Laskin sen mäen hirveästi täristen ja huomasin että sehän oli valtavan hauskaa ja sitä paitsi elin vielä! Hiihtelin niine hyvineni surkeilla voiteluillani ja olemattomalla tekniikallani lipsutellen seitsemän kilometria, hymyilin koko ajan ja saavuin hirveän tohkeissani, riemuissani ja intoa puhkuen kotiin (uskomattoman paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut ja minua oli odotettu). Miksi, oi miksi en ole tehnyt tätä aiemmin? Miksi, oi miksi olen antanut sen kuivakan ja ilkeän naisihmisen sekä epäonnistumisen tunteen tuottamien muistojen hallita itseäni pitkälle kolmatta vuosikymmentä?

Miksi, oi miksi, negatiivisilla kokemuksilla ja epäonnistumisen pelolla on niin paljon valtaa meidän ihmisten elämässä? Ja miten sitä ihminen voisi antaa lapsilleen eväät joilla he voisivat tyrmäillä omia peikkojaan ihan pikkuisen reippaammalla tempolla?

Pöljyydestä

Mietin tyypillisimpiä aiheita, joista ihmiset kirjoittavat. Ainahan pitäisi olla jonkinlainen teema. Sisustus olisi tosi hieno, mutta meillä käyneet voinevat todistaa ettei siitä vielä kummoista teema-artikkelia näillä lihaksilla lohkaista. Muoti... nooh... eipä siitä sen enempää :) Harrastuskirjoitukset ovat aina kivoja, mutta kun nuo harrastettavat kohteet nyt sattuvat olemaan niin pappaiässä ettei niistä kovin usein irtoa harrastuskirjoituksia. Ne ovat myös talviunilla silloin kun eivät rieku turhanpöljinä.

Pöljyydestä pääsenkin asiaan. Nimittäin, mistäpä sitä riittäisi enemmän asiaa kuin (muiden) pöljyydestä? Tyhmyydestä ja idiotismista? Mikä olisikaan antoisampaa kuin yleinen valittaminen? Eipä sinällään, koitan mielenterveydellisistä syistä pyrkiä mahdollisimman paljon välttämään valittamista, vaikka joskus aina lipsahtaakin. Annetaan kuitenkin tämän kerran mennä, ihan noin niinkuin filosofiselta kannalta.

Eilen kaupasta tullessani kihisin kiukusta. Ja aloin miettimään pöljyyden syvintä olemusta. Onko tyhmä aina tyhmää, vai mikä siinä on takana? Ja onko sillä väliä, jos seuraukset ovat mitä ovat?

Homma alkoi itää aamulla, kun taistelimme lasten kanssa itsemme iloiselle harrastusretkelle. Jokainen lapsiperheen arkea hetkenkään nähnyt tietää, minkälaista se voi pakkaskelillä parhaimmillaan olla - kun jokaisesta tumpusta ja nyssäkästä joka päälle vedetään käydään pitkällinen keskustelu ja välillä suorastaan titaanien taistelu. Niinpä kolmen hengen pukeutuminen kestää kolme varttia (onneksi emme ole kuusihenkinen perhe!), ja liikkeelle päästään puoli tuntia myöhässä. Tunsin itseni rikkinäiseksi gramofoniksi, joka toisti samaa levyä vastauksena kysymykseen miksi pitää pukea setaitämätaituovaate. Kun on talvi, siellä on PAKKASTA!!! Mielessä takoi ajatus pöljyydestä, miten se nyt vaan ei voi mennä jakeluun?

Loppujen lopuksi iloisella harrastusretkellämme oli kivaa. Paitsi että sieltä piti lähteä aikaisin pois, kun oli kylmä. Täytyy myöntää että meinasi lipsahtaa hysteerisen huumorin puolelle, kun kymmenen minuutin ulkoilun jälkeen vierestäni kuului pieni ääni: "Äiti, miksi me ei voitu pukeutua lämpimämmin?"

No niin, muistutan itseäni, pieni lapsi ei ole pöljä. Hän on lapsi, ja lapsi vasta opettelee syy-seuraussuhteita sekä asiakokonaisuuksien yhdistämistä. Mieli ei vielä riitä hahmottamaan miltä tuntuu kun on kylmä, jos se samaan aikaan keskittyy siihen, miten paljon hauskempaa olisi kun ei tarvitsisi laittaa kankeita tumppu-hanskayhdistelmiä tai voisi jättää villahaalarin pois kyydistä. Lapsella on oikeus siihen että hän vasta opettelee, ja sitä vartenhan me aikuiset (muun muassa) olemme että yritämme auttaa häntä tässä oppimisessa.

Pöljyyden ytimeen päästään siinä vaiheessa kun aikuinen toimii vastaavalla tavalla. Kieltäytyy näkemästä tekojensa seurauksia ja ihmettelee jälkeenpäin, mikä meni pieleen. Tai parhaassa tapauksessa tekojen seuraukset osuvat muihin ihmisiin tai kasvottomaan "järjestelmään", jolloin hän ei edes huomaa niitä, porskuttaa vaan tyytyväisenä kun pikkuhanskat ovat niin paljon hauskemmat kuin paksut rukkaset joissa on lapaset alla.

Tällaista pöljyyttä on jättää auto raitiovaunukiskoille hätävilkut päällä kaupassakäynnin ajaksi, kun lumen valtaamasta kaupungista ei löydy parkkipaikkaa. Onhan se niin paljon mukavampaa päästä helpolla! Alkuperäinen aiheeni liittyi kuitenkin jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen, joka on ihanteellinen maastoa pöljyyden tuhovaikutuksille. Ja se alkuperäinen harminaiheeni tältä viikolta pääsi syntymään tuon iloisen harrastusretken jälkeen tehdyllä retkellä paikalliseen kauppakeskukseen, joka suurin sanankääntein mainostaa "Ekokeskusta", jossa kotitalouden jätteitä voi toimittaa kierrätykseen: lasia, metallia, kartonkia/pahvia, energiajätettä ja mitähän vielä. Kaunis idea!

Tarinassa on kaksi pääpöljää: yrittäjä sekä palvelun käyttäjä. Tai kuluttaja, kuten meitä ihmisiä nykyään mieluummin nimitetään. Kuluttajahan on kasvoton hahmo, jonka tärkein tehtävä on tuoda kauppaan rahaa ja kantaa sieltä tavaraa kotiin. Kiltti kuluttaja lajittelee sitten tuplapakattujen tavaroidensa kuoret pois sekajätteestä ja kantaa ne takaisin kauppakeskukseen, jonka Ekokeskus väsymättä rouskuttaa nämä jätteet ja näin kaikki ovat hyviä ihmisiä ja planeetta pelastuu. Tai siis kiltti kuluttaja nyt ylipäätään ostaa nuo tuplapakatut tuotteet, mutta kauppias mielellään markkinoi mielikuvaa tästä kuluttajasta joka käyttää Ekokeskusta kaikkien osallisten omatunnon pesemiseen.

Kauppakeskuksen omistaja on kuitenkin halunnut saada Ekokeskuksen tuoman PR-edun mahdollisimman vähällä panostuksella ja rakentanut parkkihallin nurkkaan pienen pömpelin, jonka yksittäisiin lokeroihin moottoroidut leuat yrittävät survoa kansalaisten tuomia jätekuormia. Tämähän oli näppärä rakentaa, sen  mahtuu hyvin tyhjentämään eikä mene paljon tilaa Tärkeältä Autojen Pysäköinniltä. Ainoa, joka jäi ennakoimatta oli että joku saattaisi oikeasti innostua käyttämään tällaista yhteiskunnallisesti edistyksellistä palvelua! Eli kun ihmiset (se vajaa prosentti kauppakeskuksen asiakkaista?) yrittää tuoda huolella lajittelemiaan jätteitä Ekokeskukseen, on se käytännössä jatkuvasti täynnä ja pahvia rouskuttavat metallileuat jumissa. Kauppakeskus joutuu maksamaan henkilölle, joka koittaa pitää pömpelin kutakuinkin toiminnallisena, eli hermorauniona säätää vähän väliä ison laatikollisen kamaa sekajätekuormaan ja koittaa lopun aikaa ronkkia vehkeen jumiutuneiden leukojen välistä pois isoimpia pahvinriekaleita.

Mitä tekee pöljä asiakas sitten? Näkee Ekokeskuksen, ja kiikuttaa sinne kaiken mahdollisen ylijäämätavaransa, ongelmajätteitä myöten. Jos kauppakeskuksen palkkaama epätoivoinen pömpelinpyörittäjähenkilö on laittanut kartonkijätteen eteen väliaikaisesti ison jäteastian, johon kartonkeja voisi heittää metallileukojen ollessa tukossa, heittää asiakas tuohon laatikkoon loppuunpalaneet loisteputkensa. Sittenhän ne on kierrätetty! Eipä sillä niin sitten väliä ettei tämä kohde ota vastaan ongelmajätettä ja jos sellaisia työntäminen kuormaan, sekä se alkuperäinen ongelmajäte että kaikki muidenkin tuomat, oikeasti lajitellut jätteet päätyvät sekajätteisiin kaatopaikalle.

Siinä vaiheessa kun minä saavuin paikalle pyhien jäljiltä pullistelevine energiajäte- ja kartonkipakkauskasseineni, oli Ekokeskus juuri edelläkuvatunlaisessa ylitsepursuavassa tilassa. Lopputuloksena lähes kaikki sinne tuotu meni siltä päivältä kaatopaikalle.

Tulipahan lajiteltua hienosti jätteitä. Ja eipähän mennyt meidän jätemaksuista...

Ai miksikö muuten itse käytän tuota kauppakeskusta ja kannan sieltä kotiin tavaraa, jonka pakkauksia koitan edellämainitulla tavalla hävittää? Koska se on niin helppoa ja kätevää. Rukkaset ovat aika kankeat kädessä...