Tämä on nyt virallinen ilmoitus: olen elossa, elämä jatkuu ja blogikaan ei ole lopullisesti kuollut. Olkoonkin niin että syksy löi päälle kuin tuhat volttia, heti lähtien elokuun ensimmäisestä työviikosta ja sitä seuraavista lukemattomista asioista. Joskus elämää vaan on kerta kaikkiaan niin paljon ettei sitä ehdi ja jaksa analysoida sen tarkemmin edes silloin kun tahti hetkeksi pysähtyy. Sitä mieluummin soittaa ystävälle, kääriytyy puolison kainaloon tai ottaa kirjan käteensä. Tai päätyy surffailemaan aivottomana netissä, funktionsa kai silläkin, joskus.
Nyt se syksy sitten on tullut juuri niin paljon kuin syksy voi tulla. Jos vielä jään odottamaan, odotan talvea. Orapihlaja-aita on kaunis, piha pitäisi siivota ja antaa sille levittäytyneen elämän valua kohti taloa, kuten Tove Janssonilta opin. Kynttilöitä on kaivettu esiin. Tulee pimeitä iltoja, suksetkin odottavat vielä ensimmäisiä lumia. Syyssade tekee hengittämisen ulkona helpoksi ja suomalaisen kesäisin valtaava pakko olla ahkera, iloinen, sosiaalinen ja auringosta nauttiva alkaa väistyä rauhallisemman vuodenajan tieltä.
Muistilistana niille illoille jolloin tuntuu että tekee mieli kirjoittaa, tarinaa voisi iskeä vaikka ujoista lenkkareista ja juoksemisen ilosta, kauan pelätystä ja lopultakaan ei-niin-pahasta-vaikka-tosi-hanurista-olevasta-kuitenkin kotikaturemontista ennen ja jälkeen ja keskenkaiken kuvineen, perheen ajanhallinnasta ja elämän rajallisuudesta, joka näköjään sitkeästi nostelee päätään näissä teemoissa jotka tänne asti päätyvät. Ihmisen kunnioittamisesta, nuoren naisen epävarmuudesta, ystävyyden merkityksestä, ja mistähän vielä. Semmottis tämmöttis on tullut tässä mennen tullen ja uudestaan mietiskeltyä.
Mutta nyt ensin, kaunista, rauhoittavaa, ja oikeastaan ihan sopivan tylsää syysiltaa toivottaen,
huomiseen!
