Salaattivauvoista ja muista ihmeistä

Asiaankin voisi mennä, kuten siihen, onko bloginpito yhdistettynä muiden blogeissa seikkailemiseen harrastus vaiko sosiaalinen tapahtuma. Mutta annetaan ensin puheenvuoro Kustille, joka lähettää terveisiä Mirkan juhannusmäyräkoiralle. Kustin mielestä on ihan ymmärrettävää että sosiaalinen elämä siirtyy internettiin siinä vaiheessa kun ihminen siirtää itsensä yhteisestä juhannuksen vietosta kotiin lasten nukutukseen ja kauniiden unien turvaajaksi miesporukan jatkaessa kohteeseen X keskustelemaan uskonnosta ja elämän tarkoituksesta. Tai jostain.

Oikeasti minun piti kuitenkin kirjoittaa aiheesta "Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa eikä sekään kovin tärkeää". Ihan vähän yli kolme vuotta sitten minulla ei ollut hajuakaan siitä mikä on alppiruusu ja miksi sellaisesta pitäisi olla kiinnostunut. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten tiesin mikä se on joskin ihmettelin miksi jotain niin rumaa kukaan jaksaisi katsella. Pihassani oli niitä kolme. Tänä kesänä etupihan alppiruusun kukkiessa kuulin itseni selittävän rodojen yleistä rumuutta päivittelevälle naapurille että tämän yhden viikon kauneuden vuoksi sitä rumaa kasvia rakastaa läpi vuoden. Myöhemmin samana päivänä päätin että jos alppiruusuni 51 rumanpuoleista viikkoa (no ok, kesällä se on neutraali ja kylminä vuodenaikoina ruma) korvautuvat sillä yhdellä viikolla jonka se antaa parastaan, ei minunkaan varmaan tarvitse murehtia jos en ole parina PMS-päivänä ihan parhaimmillani. Pitää vain pitää huolta että ympärilläni on silloin ihmisiä jotka ovat valmiita ymmärtämään myös alppiruusuja.

Kun muutimme tähän taloon perin siinä sivussa useita vanhoja kasveja. Alppiruusu ei ollut ainoa uusi rakkauteni vaan hortensiat raivasivat paikan sydämestäni. Kiinteistövälittäjän selittäessä että ehkä nuo vanhat rehut joutavat uuden ajan tieltä ja salaoja kannattaa kaivaa olin aika hiljaa mutta tiesin salaojan syntyvän tälle seinälle jos nyt ei aivan ainoastaan kuolleen ruumiini yli niin ehkä kuitenkin vasta viimeisessä hädässä:

 

Ja ne syyshortensiat sitten... don't get me going! Riittänee jos totean että kyseisen seinän laitamilla kaivellessa tuli pariin kertaan mainittua kaivurikuskeille että nämä ovat hieman tärkeämpiä kuin elämä, palkkapäivä ja itse kunkin isoäiti. Huolella niitä suojeltiinkin, näitä minua vanhempia puunkäppyröitä ja henki niissä pihisee. Syksyllä ne toistivat taikansa ja eivätköhän ne taas vähän ennen seuraavaa hiihtokautta meitä ilahduta.

Alppiruusujen serkku atsalea tuottaa ehkä sen suurimman nautinnon. Iltatee tai lasi valkoviinia hyvän kirjan kera kesäkuun alkupuolella, punaisten ja valkoisten atsaleojen katveessa, häivyttää melkein itikatkin mielestä, jos ei sentään iholta.

Lapsiperheen pihassa on ainaisena haasteena paitsi emännän viherpeukalon vajavuus, myös aina läsnä oleva jalka-/kori-/pesäpalloturman vaara sekä kahden pikkukoiran ahkera marinointitoiminta. Niinpä vaikka alkukesän tulppaanit selvisivätkin ihmeen hyvin niitä uhkaavista vaaroista,

 auringonkukkien kohtalo oli surullinen ja viime kesänä istutetun köynnösruusun taimen väliaikaiseksi tueksi kaavailtu pajukehikko kesti joukossamme ehkä parisen viikkoa - vieden kaatuessaan mukanaan jokusen oksan ruusuparastakin. Ei ole heikosta toisen tukijaksi.

Tyttären kanssa on kierretty pihaa ja huomioitu asianmukaisesti jokainen uusi kukinto. On ollut hienoa käydä läpi kasveja ja selvittää missä järjestyksessä mikäkin kukkii. On ollut hienoa imeä voimaa jostain jonka olemassaoloa ei vielä vähän aikaa sitten tiedostanutkaan. Moni asia voi olla sekaisin tässä maailmassa mutta pienet jokakesäiset ihmeet kantavat ilmestyessään ympärillemme.

Tyttärellä oli kuitenkin myös hyötynäkökulma. Tai ainakin Kaapo-näkökulma, sillä kyseistä lastenohjelmaa katsoessaan hän oli talven pitkinä viikkoina kehittänyt mielessään idean porkkanamaasta. Lupasi Kaapon ohjeilla neuvoa minulle miten sellainen tehdään, muistutti ja kärtti. Taisin mainita aiemmin pallopelit ja marinointia harrastavat koirat, niinpä porkkanamaa piti kohottaa vähän matkan päähän maan pinnasta. Pieneen pihaan ei kummoista mahdu, joten sisälläni tähän asti syvässä unessa uinunut käteväkäpälinen nikkaroija nakutteli kukkapenkin laidalle pikkuruisen istutuslaatikon:

 

Koska mikään ei tapahdu nopeasti, ja tuumailu vie aikaa, oli laatikon valmistuessa jo kohtalainen kiire saada mitään istutettua ennen talven ja hallan iskemistä. Tytär oli äidin hidastellessa jo ehtinyt jossain määrin unohtaa koko porkkanaprojektin ja kylvi mielihyvin niitä asioita mitä käteen lykättiin, muisti vasta jälkeenpäin ettei oikeastaan taida pitää herneistä eikä salaateista. Jos tomaatit pysyvät hengissä ja kypsyvät ajoissa, niille sentään riittänee kysyntää. Ja koko perhe syö pienillä ruohosipulin, rosmariinin ja sitruunatimjamin murusilla höystettyä apetta kiltisti koko kesän, enempiä ihmettelemättä. Toivon ma. 

Mutta parasta kaikessa on kuitenkin se että siemenestä kasvatettu salaatti on aivan hulvattoman hyvän makuista. Ja vielä siitäkin parempaa ehkä - salaattivauvat ovat suloisia!

Punaisesta langasta

Tänään osui naamakirjassa jännästi peräkkäin kaksi hyvin erilaista tuokiokuvaa kahdesta hyvin erilaisessa elämäntilanteessa olevasta naisesta, kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa. Ensimmäinen oli Plan Suomen Koska olen tyttö -kampanjaan liittyvä juttu 14-vuotiaasta tytöstä joka ei käy koulua koska "pitää huolehtia lapsesta". Sen sijaan tyttö on elättänyt itsensä prostituutiolla jo useita vuosia. Maailmasta, joka sallii tämän, on vaikea löytää mitään kaunista. Koska kyse oli kuitenkin kampanjan markkinoinnista, oli tällä tarinalla onnellinen vaihe, jos ei vielä loppu sentään - tyttö oli päässyt tukikeskukseen, saanut ihmisarvon ja itsekunnioituksensa takaisin (vai saavuttanut ne ensimmäistä kertaa?) ja opetteli räätälin ammattia. Toiset eivät ole yhtä onnekkaita. Toinen, iloisempi tuokiokuva tuli kotimaasta, helteisenä alkukesän päivänä. Ystävää vastaan oli pyöräillyt noin 90-vuotias onnellisen näköinen nainen kevyessä kesämekossa. Kuulema helma lepatti niin iloisesti ettei paljon jäänyt arvailun varaan, mutta kuten ystäväni totesi, ehkä siinä iässä ei ole niin turhan tarkkaa. Haluaisin ajatella että tuo nainen on yksi niistä ihanista vanhoista naisista joita tulee vastaan. Niistä, jotka ovat viettäneet pitkän ja antoisan elämän, kokeneet monenlaista ja ovat vanhuudessakin ihania ja naisellisia, täysillä elämästä nauttivia ilopillereitä. Enkä tarkoita nyt naminami-hymyäpintaanvaikkamielimärkäneisi -iloa vaan kykyä nauttia elämästä sen kaikkine puolineen, siitä huolimatta että siihen kuuluu mollisointuja.

Ja nuo kaksi tarinaa eivät liity toisiinsa paljonkaan. Ainoastaan sen verran että joskus ihmisellä ei ole alunperinkään paljon mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Jos slummissa syntyy ja lapsena seksiorjaksi myydään, on elämästä kiitollisuudenaiheita vähän työläämpi keksiä.

Mutta sitten on meitä, joilla on mahdollisuuksia, vaikka mihin. Rikkaampia tai köyhempiä, kuitenkin oman onnemme ohjaksissa. Elämässä tuulee ja vastaan puhaltaa monenlaista kokemusta. Ottaa ja antaa. Monesti on helppo takertua siihen mitä ei saa, ja antaa sen mitä saa ja mistä voi nauttia puhaltaa ohi. En ehdi nauttia elämästä kun olen liian nuori, liian terve (=kiire töissä, kotona, harrastuksissa), liian sairas, liian kiireinen, liian pitkästynyt, liian vanha, mitähän vielä. Jos rakastaa paljon, menettää paljon, väistämättä jossain välissä elämänsä aikana. Sitten voi muistaa joko rakkauden tai menetyksen.

Tänään minut pysäytti erään ohi lepattaneen tarinan myötä (taas) myös se, miten helppo elämän punainen lanka on menettää. Jokaisella pitäisi olla asioita joita tekee siksi että ne ovat itselle tärkeitä, tuottavat iloa ja tekemisen riemua. Jos isovanhemmat eivät voi ottaa lapsenlapsiaan luokseen siksi että pullon sisältä löytyy tärkeämpi huomion kohde, on jonnekin kadonnut elämän tarkoitus, se minkä takia eläkettä odotettiin. Onko minulla ja sinulla olemassa punainen lanka joka kantaa eteenpäin sitten kun ulkoa ohjaava pakko puuttuu? Mistä voi innostua, mikä vie seuraavaan päivään? Yksi jatkaa eläkeiässäkin työnsä parissa tavalla tai toisella, toinen omistautuu puutarhanhoitoon, kolmas lapsenlapsilleen, neljäs kaikille näille ja viides matkustaa minkä ehtii. Kun herätyskello ei enää pakosta soi joka aamu, mikä innostaa uuteen päivään?

Elämän tarkoitus lienee löytää punaisen langan yksittäiset punokset, ne asiat jotka saavat juuri minut odottamaan innolla seuraavaa päivää, kevättä, uutta vuotta, veneen vesille laskua. Kenellä mitäkin.

Antaa sen kesämekon liehua!