Muumilaakson kietoutujakasvi ja muita aloittelevan puutarhurin ihmetyksen aiheita

Kun ikänsä kerrostalossa asunut sisätyön tekijä muuttaa pieneen punatiiliseen taloon ja saa ikioman pihan (no ok, aviopuolisolla ja muksuilla on kai kanssa jotain vaateita), on kaikki puutarhaan liittyvä uutta ja ihmeellistä. Miten ne ovatkin osanneet istuttaa tuon kukkapenkin niin että kun edellinen lopettaa kukkimisen, seuraava nostaa päätään? Mistä sen tietää missä mikäkin kasvi pärjää? Jos kerran köynnöshortensia on niin vaikea kasvattaa, miten ne on saaneet sen tuollaiseksi? Meikäläiselle jo se on ihmeellistä että parin vuoden muhimisen jälkeen kompostista pukkaa suhteellisen järkevän näköistä multaa...

Alunperin isolla tontilla oli myös suhteellisen suuri hyötypuutarha sekä puolen kymmentä tuottoisaa omenapuuta. Paikallisen käytännön mukaan nuo alueet kuitenkin pukkasivat nopeasti uusia taloja ja vanhan talon mukana meille jäi tilaa pikkuisen pienemmälle valikoimalle asioita. Jalkapallolle varattu alue (heh, siis kenen piha?) vie sen verran vihreästä pinta-alasta että hyötypuutarhalle jäi ensimmäisessä laskelmassa... about 1.4*0.8 metrin alue. Kahden alati ruikkivan spagettikoiran marinointiuhkan alla tämä valtava puutarha olisi lisäksi nostettava kellumaan riittävän ylös. Muuten rakkaudella vaalitut salaatit saisivat liian suolaisen kastikkeen jo ennen lautaselle joutumistaan.

Näillä spekseillä mentiin ja eräänä päivänä äiti ja poika kärräsivät farmarin takakontissa kotiin kasan lämpökäsiteltyä puuta, josta suit sait sukkelaan (koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa väkertämättä) nakuttelin pikkuruisen kasvimaalaatikon. Multaa siihen kärrättiin ahkerasti kompostista sekä toiseksi lähimmästä Prismasta ja pian jo istuteltiin salaatinsiemeniä, yrttejä ja ah, niin urheasti etukäteen kasvatettuja tomaatintaimia. Ja sitten ne kaksi kesäkurpitsaa, joille kuulema "kannattaa varata tilaa", ja jotka siten saivat omakseen laatikon toisesta päädystä aika ison osan. Ajattelin että ne hyvässä lykyssä lykkäisivät minulle salaatin lisukkeeksi mukavasti pötkylän tai kaksi. Jep jep. Sitten ihmeteltiin, kasteltiin ja odoteltiin.

Tomaatit selvisivät muutosta ja alkoivat kasvattaa paksumpaa vartta , ja ilmeisesti kukaan muukaan ei kuollut välittömästi. Laatikkokin pysyi kasassa.Salaatit itivät ajallaan ja olivat paitsi hyvänmakuisia, myös äärettömän söpöjä. Ja tosi pian myös totaalisen reikäisiä. Joku tyyppi (kirppa?) piti niistä myös. Hyvä maku kaverilla... Yrttejä leikkelin iloisesti jokaiseen ruokaan (juujuu, ruohosipuli-rosmariini-sitruunatimjami -cocktail sopii aika monen elementin kanssa kuin nenä naamaan jos vaan päättää niin) ja salaatista kaivelin perään niitä joissa oli vähiten reikiä. Herneet nostivat hiljakseen päätään.

Itse asiassa koko homma näytti sairaan hyvältä kun lähdimme lomamatkalle, jopa tomaatit aloittelivat kukintaa (kaunis kesä!) ja kesäkurpitsat tuntuivat kukoistavan, joskin myös vievän aavistuksen tilaa. Vähän jännitti miten jengi selviää parin viikon reissusta, ja naapurista värvättiin kasteluvoimia puoleen väliin jännitysnäytelmää. Kävi kuitenkin niin että palattuaan kotiin pari päivää ennen minua ja lapsia mieheni lähetti minulle kuvaviestin "siis mikä näistä oli se jota piti kastella?"

No nähtävästi ei ainakaan se kesäkurpitsa? Kukkaa pukkas ja hedelmää (vihannesta?) myös, rutosti peräti.

Kaikki muu olikin melkolailla kuollutta, tukehtunutta, tainnutettua. Paitsi tomaatit, se alkuperäinen pääkasvatusjuttu, sinnittelivät edelleen. Ja niiden takana pienen pieni pläntti ruohosipulia. Jään odottamaan tomaatin kypsymistä! Sillä aikaa ihmettelemme joukolla sitä miten joko loistava komposti tai salaperäistä mutanttialkuperää olevat pikkutaimet pukkaavat lisää ja lisää elinvoimaista ja kiemurtelevaa rönsyä jotka peittävät alleen melkolailla mitä vain. Naapurille on jo luvattu että se mikä kasvaa heidän puolellaan saa päätyä heidän grilliinsä... Ja pari muuta kaveria kaupantekijäisiksi. Mää en noita kaikkia nääs syö!

Sanotaanhan että jos et voi tehdä sitä kunnolla, on turha aloittaakaan. Nääh. Pätee varmaan joihinkin juttuihin vaan jos tätäkään hommaa ei olisi aloittanut ihan vaan siksi että on koko asian suhteen ihan pihalla, olisi aika monet hyvät naurut jääneet nauramatta sekä uutta kokemusta kokematta. Ja tämän päiväinenkin Huimalan reissun jälkeinen pikaruoka-ateria hintsusti köyhemmäksi :)

Syödään nyt sitten urakalla kesäkurpitsaa, saas nähdä mitä ensi kesänä :)

Kotona, kun kaikki on tässä ja ajatuksille on viimein aikaa.

Aion vielä kirjoittaa kesälomasta, joka on ollut paras kaikesta, vahvasti läsnä olevien elämän katoavaisuuteen liittyvien ajatusten ja tunteiden höystämänä. Täynnä elämää. Siitä miten lapset ovat nauttineet. Miten olen katsonut kun ihminen toteuttaa unelmaansa. Siitä miten vaikeissakin ihmissuhteissa voi olla paljon hyvää kun vaan yritetään nähdä se hyvä mitä meillä on sen hankalan sijaan mille emme juuri mitään voi. Siitä miten suomalainen luonto on osa sielunmaisemaa johon haluan lasteni kasvavan ja johon he näiden kesälomien aikana kasvavatkin. Miten olen pii-itkästä aikaa kävellyt metsässä ja kulkenut hillasuotakin. Miten kaikki on hyvin, elämän monista vivahteista huolimatta.

Kirjoitankin vielä. Nyt on kuitenkin myöhä, ja olen ajanut lasten kanssa pitkän matkan toiselta puolen Suomea. Matkalla on rakastettu ja rähisty, sählätty ja naurettu, taisipa joku meille jollain huoltoasemalla nauraakin. Muutaman viime päivän olen ajellut pikkuhiljaa etelään päin, kierrellyt sukulaisia, tavannut ihmisiä, päivitellyt elämää ja koittanut selvitä sitkeästi uusivan poskiontelontulehduksen kanssa ja pitää pari lasta ja koiraa hengissä miehen reissatessa sovitusti tahoillaan. Jossain vaiheessa näin vilauksen jostain pommeista jossain uutisissa ja totesin että jaahas, tämmöistä tällä kertaa. Paha homma, mutta keskitytään nyt tähän henkilökohtaiseen lomasirkukseen. Eilen äitini kotona sitten katselin pikkuisen puhelimeni pikkuruisella ruudulla yhä dramaattisempia Facebook-päivityksiä ja aloin viimein päästä kärryille siitä että jotain käsittämättömän hirveää oli tapahtunut. Seurasin sitten uutisia ja samalla keskityin noihin edellämainittuihin. Juhlittin useilla eri kokoonpanoilla pojan 6-vuotissyntymäpäivääkin, joten eipä sitä satunnaisia hämmentyneitä ajatuksia lukuunottamatta paljon mitään ehtinyt tajuta. Ihmettelin kerran jos toisenkin ettei tunnu paljon miltään vaikka jotain käsittämätöntä on sattunut.

Äsken, kun kodin hiljennyttyä soitin miehelle ja kertoilin näistä uutisista, se sitten hiipi selkäytimeen, koko tapahtuman kauheus. Viha sitä kohtaan ettei ihminen osaa olla ihmisiksi ja antaa toisen olla. Sitä, miten vaikeaa on tehdä yhteiskunta jossa ihminen voisi elää onnellisena ilman että tapahtuu kamalia. Sitä, miten vaikeaa ihmisen on ylipäätään olla onnellinen.

Pelkäämään ei voi jäädä ja viha satuttaa eniten sitä joka suostuu vihaamaan, antaa tuhoisalle tunteelle vallan. Silti toivon ettei eräs nyt paljon julkisuutta paljon saanut mies näkisi eläissään yhtään mikrofonia, ettei kukaan häntä kuuntelisi ja ettei yhtään hänen sanomaansa sanaa toistettaisi, missään eikä ikinä. Ettei yhdellekään hirviölle annettaisi vapaaehtoisesti yhtään lisää valtaa. Että hänet haudattaisiin hiljaisuuteen, näytettäisiin miten elämä kuitenkin voittaa.

Käsittämättömän edessä ei voi kuin jatkaa elämäänsä, sitä mitä käsillä on. Syöpä vie lähimmän, hullu tappaa satakunta nuorta, elämän on silti jatkuttava. Minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa sitä mitä tästä ajattelen, mutta palaan noihin lomamuistoihin heti kun saan joukkoni taas järjestykseen (sekä kesytän yhden puoli tonttia vallanneen kesäkurpitsan). Sillä välin ystäväni Mirka sanoi suurimman osan siitä mitä ajattelen tästä kaikesta.

Osanottoni jokaiselle joka tuntee surua ja menetystä tänään.