Piparkakut pätsissä

Nyt kun minulla on oma blogi ja olen siitä varovaisesti jo uskaltanut muutamalle ihmiselle hihkuakin, olen saanut kaksi asiasisältöön liittyvää palautetta. Toinen oli ilahtunut havainto vähäpukeisesta naisesta blogin kuvituksessa ja toinen oli varovainen huomio että "blogeissahan olisi tarkoitus kirjoittaa omia ajatuksia". Vähäpukeisia naisia ei nyt valitettavasti vielä tälle illalle ole siunaantunut lisää, ja koska en ole saanut ensimmäistäkään ajatusta kiinni, tyydyn taltioimaan omaksi ilokseni pienen follow up:in ystäväni ja ensimmäisen virallisen lukijani(!) tämänpäiväiselle kirjoitukselle.

Hommahan lähti siis liikkeelle vauhdikkaasta kotoisan keittiöhetken kuvauksesta. Luin hekotellen persoonallisesta ja hauskasta piparkakkutalosta (kirkko, jossa epätoivoiset perheenäidit veisaavat hallelujaa asenteikkaita Batman-pipareita mutustellen. Referaatti pohjautuu vahvasti lukijoiden tulkintoihin). Itse olin juuri kotiutunut, rättiväsynyt ja tehtäväkseni lankesi keksiä iltaohjelmaa jolla kuviot pysyvät kasassa perheen toisen vastuullisen huoltajan potiessa Joka Perheen Perinteistä Jouluflunssaa hieman varaslähtönä. Tästäpä sainkin idean! Tehdään niinkuin Strömsössä, lähdetään joulukorttikierrokselle lähiympäristöön ja tullessamme leivotaan piparkakut kierroksen aikana sopivasti sulaneesta taikinasta. Tehdään pupupipareita ja oravapipareita. Jätetään vaativammat projektit taitavammille, mutta joulun tunnelmaa saadaan. Helposti ja vaivattomasti.

Kortit jaeltiin hyvässä järjestyksessä, ja todettiin että kierroksen jatkeeksi suunnitellut pienet joululahjaostokset voidaan unohtaa koskapa ei kukaan lompakottomalle mitään myy. Ehdimme siis parahiksi kotiin aloittelemaan leivontatuokiotamme. Herkkäsieluisimpien paettua yleisöstä



raivasimme keittiön pöydälle riittävästi tilaa sopivalla lelu- ja koristekoktaililla reunustettuna.



Apuleipureiden kanssa mukavia rupatellessani aloin tuntea joulun hengen vislailevan rennosti vanhan talomme rakenteissa ja lähes ehdin kerätä itseni uskomaan että tämähän menee mukavasti. Kuin siellä Strö... vai miten se nyt menikään. Joulun henki kuitenkin ilmeisesti törmäsi ohi lentäessään seinään, tai sitten se pamaus lähti kaulimestamme, joka ei totellut vanhemman apukokin otteessa.

Koska sirpaleet tuovat tunnetusti onnea, arvioin mielessäni että hetkeä aiemmin luututun lasinsirpale-maitosotkun voimalla tämän mainion kaulimen liimausoperaatio varmasti tulee onnistumaan. Taputtelin itseäni kannustavasti selkään keräillessäni hermojani ja kuuntelin samalla apukokkien lohduttavaa pulputusta, "Oi ei, olisi pitänyt olla varovaisempi", "Saakohan sen vielä ehjäksi". "Oi ei, ensi kerralla pitää kyllä varoa enemmän".

Koska konstit eivät lopu vähällä, saatiin pellillinen persoonallisia herkkuja uuniin kohtuuajassa, ja siirryttiin keskustelemaan seuraavan setin designista. Hieman ennen ajastinta melko selkeä palaneen haju hälytti noutamaan ensimmäisen urhean savusukeltajajoukon uunista.
Kakkosporukalla meni jo hieman paremmin, mutta hengissä selvinneet piparimuorit kertovat vielä ensi joulunakin karmivia tarinoita siitä yhdestä, jonka pää räjähti uunin seinään.

Muistokseen todettakoon ettei uhrauksensa mennyt hukkaan. Suussa sulava makuelämys rentoutti mukavasti lasten mentyä nukkumaan.

Mitä kokonaisuudesta jäi käteen? Väsynyt ilta, joka meni kuitenkin ihan hyvin. Aika runsaasti tahmeaa superhyperpikateholiimaa kaulimen korjausyrityksen jäljiltä. Puutunut jalka muistoksi Ville laskee sataan -kirjan lukemisesta apukokit sylissä (sekä roolitus Luru-luteen kolmantena kauppa-apulaisena vasemmalta, lukuun 70 liittyvällä sivulla). Tyytyväisenä unten mailla tuhisevat lapset. Lopulta ihan rauhallinen ja hyvä olo, josta voi ponnistaa huomisen haasteisiin.

Piparkakut maistuvat pikkuisen hassuilta, ehkä pakastaminen ei tehnyt oikein hyvää taikinalle. Mutta ne ovat taatusti persoonallisia, ja jokaisella oravalla on oma käpy sekä pupulla porkkana.

Tunteen vangitsemisesta

Aloitin piirtämään terapiakseni. Kehittyäkseni jossain ilman paineita, ilman tarvetta näyttää kenellekään mitään. Joskus opiskeluaikana yritin samaa, mutta huomasin etten osaa piirtää ihmisen kasvoja vaan niiden ilmeet vääristyivät aina ja minua ärsytti suunnattomasti. Niinpä piirsin apinoita. Minulla oli (ja on) ihana iso apinakuvakirja, josta piirtelin erilaisia orankeja, gorilloita, simpansseja. Apinoiden kasvoissa oli jotain ihanan inhimillistä, mutta kuitenkin riittävän vierasta jotta pienet virheet eivät häirinneet niin pahasti silmää. Nyt kun aloitin yrityksen uudelleen, huomasin että pahiten häiritsee jos yrittää piirtää tuttuja kasvoja. Niinpä arvelin että kannattaa harjoitella vierailla :)

Heräteostin syksyllä vahingossa erään upean valokuvakirjan, jossa on erilaisia loistavia kuvia ihmisistä, eläimistä, paikoista ja melkein mistä vaan. Siitä kirjasta piirrän ihmisiä. Ensin aloin päästä siihen että ihmiset näyttävät ihmisiltä (ja porot ja elefantit poroilta). Sitten sain satunnaisesti jotain kuvan tunnelmasta vangittua, mutta piirtämäni ihmisen ikä heitti suuntaan tai toiseen parilla kymmenellä vuodella... Eilen ja toissapäivänä piirsin kaksi nuorta naista, ja nyt meni ikä oikein ja tunnelma lähes sinne päin.

Alkuperäisissä kuvissa minua jäi kiehtomaan pari asiaa. Molemmat olivat haikeita kuvia kauniista nuorista naisista, taisivat molemmat olla tyttöjä vielä. Kynäni vääristi tyttöjen ilmeitä vähän, mutta jotain surusta niihin sentään jäi. Toinen tyttö on yli- ja toinen alipukeutunut, kumpikin jostain kaukaa. Heitä katsellessani mietin sitä, miten molempien elämän ja arvon määrittelee joku muu, ja tämä joku on mies. Toinen on arvokas kauniin vartalonsa vuoksi, tanssiessaan ja miellyttäessään miehen silmää, toinen on niin voimakkaasti objekti, että hänet pitää peittää kaapuun ja piilottaa. Molempien olemusta määrittävät toisen ihmisen halut ja tarpeet. Tätä ajatellessani olen kiitollinen oman tyttäreni mahdollisuudesta kasvaa naiseksi vapaassa maassa, jossa miehellä ja naisella on molemmilla oikeus päättää omasta elämästään. Elämä ei ole täydellistä ja meillä on tässäkin yhteiskunnassa monenlaisia haasteita, mutta minun tai tyttäreni elämää ei määrittele kukaan ulkopuolelta. Jos jokin meitä kahlitsee, se tulee itsestämme, ajatuksistamme, siitä, millaisia luulemme meidän pitävän olla. Tai millaisia luulemme toisten haluavan meidän olla.

Onko hyvä jos nyt on hyvä?

Kesällä, lomalla, tuntuu siltä että kaikki on tässä, kaikki on hyvin.

Syksyllä, hiljaisena hetkenä puolison kainalossa tuntuu siltä että kaikki on tässä, hyvin.

Joulun alla, lasten kanssa leipoessa tuntuu siltä että kaikki on tässä, kaikki on hyvin.

Keväällä, kun pihan kasvit unohtavat talven ja puskevat näkyviin kaiken väriloistonsa, kaikki on hyvin.

Katson kotiani, läheisiäni. Kaikki on hyvin.

Mistä ne virvatulet sitten tulevat? Miksi on vaikea olla, asettua, pysähtyä lasten leikkeihin, työtehtäviin, hetkeen yleensä. Missä on se jokin, joka ihmisellä pitäisi olla jotta kaikki olisi hyvin? Miksi samoissa elämää täyttävissä asioissa tuntuu olevan sekä päänsisäisen taivaan että helvetin ainekset?

Uskon että se jokin on tasapaino. Kun ihmisellä ei ole mitään, tai suuria asioita puuttuu, on vaikea olla onnellinen. Kun ihmisellä on elämän tärkeitä asioita - työ, koti, perhe, harrastukset, on hänellä myös kaikki eväät olla onnellinen. Kuitenkin ihmisen kyky keskittyä erilaisiin asioihin on rajallinen. Siksi elämä voi välillä tuntua raskaalta vaikka kaikki onkin hyvin. Joku pakenee töihin, joku töistä pois.

Ehkä hyvään elämään kuuluu että asioita kyseenalaistaa välillä? Erottaa paremmin myös ne hyvät hetket. Kun vielä osaisi erottaa, missä kulkee terveen tasapainon hakemisen ja täyden uupumuksen välinen raja.

Tähän blogiin pitäisi saada syntymään ajatusterapiaa. Lisään mukaan piirroksia, joita käytän pysähtymiseen ja rauhoittumiseen, ja koitan ajatella niiden avulla jotain. Koitan miettiä, mitkä ajatukset ja asiat ovat arvokkaita ja pysähtyä olemaan välillä jotain mieltä jostain. Kaiken sen oravanpyörässä kipittämisen välissä, jota elämän ruuhkavuosiin kuuluu.