Olisi hirveän helppo vastustaa tänne pohjoisen rannoillekin rantautunutta Halloween-innostusta amerikkalaisena hapatuksena, joka ei kuulu tänne ja menkööt pois, muualle, jonnekin missä ei olla synkkiä ja melankolisia. Vaikka toisaalta mikäs sen paremmin sopisikaan suomalaiseen jäyhään ilmapiiriin kuin kaikkien kummajaisten ja pahisten juhla, kun kerrankin saa olla juuri niin jäyhä, tukka sekaisin ja meikit poskella kuin haluaa, ihan luvan kanssa! Tänä vuonna mieheni lisäsi vaikutusta nuija päässä -lookilla (varsinainen bad hair day), ja naapurin kiltti isäntäkin näytti aika hirmuiselta hymyillessään ystävällisesti hiilihanko selän takana piilossa, ojentaessaan tarjottimellisen siirapikkuleipiä pienoisille vierailleen. Kaikkineen onhan varsin hienoa että kerrankin voi osallistua juhliin, jotka menivät miten pitkään tahansa takaavat että seuraavana aamuna on (ainakin suihkun jälkeen) paremman näköinen kuin juhliin lähtiessään. Joka tapauksessa nyt on pimeää, nyt on tylsää, nyt on väsyttävää - mikä tahansa syy herätä hetkeksi, nähdä kavereita ja yli päätään piristyä puolustaa kyllä olemassaoloaan!
Toisaalta, ehkä on ihan hyvä irrottaa koko Halloween-hauskuus kotoisasta pyhäinpäivästä, viettää se vaikkapa edellisenä viikonloppuna. Pyhäinpäivänä on hyvä pysähtyä rauhoittumaan, kuunnella elämän ääntä ja muistaa kenen kaikkien edeltä lähteneiden kynttilät meidän elämänlankaamme valaisevatkaan.
Itselläni ei ole hautausmaaperinnettä perheessä, suvun haudat kun ovat aina olleet toisella paikkakunnalla. Hautausmaat ovat kauniita, kunnioitusta ja rauhaa luovia paikkoja, mutta harvoin niille eksyy. Tämän pyhäinpäivän hengen löysin lähimetsästä, joka oli pukeutunut päivää kunnioittaakseen usvapukuun ja varisten sulosäveliin. Korkean männyn latvasta se varis saatteli askeliani, minä kuljin kallioita pitkin, kahden koirani kanssa ainoana ihmisenä maailmassa ja tunsin rauhan. Mietin sitä miten menneet sukupolvet kulkevat mukanamme osana meitä, laimentuen sukupolvien kuluessa ihmiskunnan yhteisten muistojen kudokseen. Niin vähän jää jäljelle ja se millä on merkitystä jää lähimpien muistoihin.
Paljon erilaista hälinää mahtuu arkiseen elämään eikä aina ehdi tuntea miltä tuntuu olla olemassa, aivan pelkästään olla. Kullekin se oma maadoituspiste on jotain henkilökohtaista, jokin tilanne jossa muu maailma ja arjen ajatukset häviävät. Yhteistä kai noille tiloille on yksinkertaisuus. Minulle riittää kun näen pienen vinttikoirani juoksevan metsässä, saan kävellä noilla itselleni niin rakkailla lähikallioilla ja tuntea elämän, yksinkertaisimmillaan. Harvoin siihen osaa pysähtyä, mutta kun osaa, se on sen arvoista!
Ruuhkavuosiaan ruuhka-Suomessa ihmettelevän perheenäidin yritys pysähtyä välillä ajattelemaan ja rentoutua. Ehkä jopa olla jotain mieltä jostain.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
maanantai 3. syyskuuta 2012
Käännepisteessä
Kennedyn murha ja New Yorkin syyskuun pommitukset lienevät niitä yleisimpiä tapahtumia, joista moni muistaa missä oli niistä kuullessaan ja jotka määrittävät kansakuntien muistia. Henkilökohtaisella tasolla elämään osuu myös näitä käänteentekeviä tapahtumia, asioita joiden jälkeen elämä ei ole enää entisensä. Ei se välttämättä ole parempaa eikä huonompaa, mutta se ei ole entisellään, aika jakautuu "ennen" ja "jälkeen". Minulle tämä vuosi on monella tapaa sellainen, yksittäisine tapahtumineen ja kokonaisuuksineen.
Kennedyn murhan aikaan en ollut syntynyt, mutta syyskuun pommituksista kuulin ollessani tapaamassa tilapäisesti hoitokotiin joutunutta edesmennyttä isotätiäni. Mies - silloinen poikaystävä - soitti ja kertoi WTC:n tornin juuri romahtaneen (hän, joka ei koskaan katsonut uutisia, osui näkemään sen suorana). Muistan, kun kävelin linja-autolle Kampissa ja ihmettelin miten Helsingin keskusta oli niin saman näköinen kuin ennenkin. Illalla istuin soluhuoneeni lattialla ja katselin telkkarista aiheeseen liittyvää lähetystä, jossain vaiheessa siellä soi U2:n "One". Yhdistän sen kappaleen nykyään aina noihin tapahtumiin.
Tähän kesään kulminoituu omalla kohdallani pitkän henkilökohtaisen myllerryksen ja kipuilun kausi. Olen jotenkin viimeiseen asti harannut aikuisuutta ja vastuullisuutta vastaan, sitä että ruuhkavuosien keskellä elämäni kietoutuu huolenpidon ja vastuiden ympärille, haaveilun ja oman minuuden jäädessä taka-alalle. Viime syksy toi mukanaan väsähtämisen ja ahdistuksen, unettomat yöt. Niiden jälkeen kevät toi mukanaan parempaa aikaa, mutta myös vastuun välttämistä, haaveisiin ja harrastuksiin karkaamista. Kuitenkin elämää ja naurua myös, siinä keväässä oli paljon hyvääkin! Tuli aika potkaista itseni vapaaksi pitkäaikaisesta työpaikasta, asia joka olisi pitänyt osata tehdä jo pari vuotta sitten ja huomattavasti vähemmällä draamalla. Kesällä nautittiin veljen häistä ja siitä miten kaikki on kuitenkin niin hyvin, tietämättä että pommi odotti kotiin palatessa. Lähelle oli lyönyt elämän arvaamattomuden salama, tuoden ystävien taloon suuren surun ja tyhjyyden. Se pyörre pyyhkäisi myös meidän perheen kesää, surun seuratessa lähellä ja värjätessä ennen niin merkittäviltä tuntuneet arkiset huolet läpinäkyviksi ja olemattomiksi. Niiden sijaan kukkasipuleilla oli merkitystä, mullalla varpaiden välissä, lasten naurulla ja itkulla, kiireettömillä päivillä. Sillä että kotiimme on lapsilla helppo tulla hyvänä ja huonona päivänä, että minulla oli kerrankin aikaa olla, katsoa ja kuunnella. Pitkillä puheluilla iltaisin veljen kanssa kun myös omat läheiset pitivät mielen työskentelemässä. Keskusteluilla ystävien kanssa, kesäisillä retkillä. Yksi kesän ihanimmista muistoista on piirtynyt pihalaatoitukseemme koiran tassun jälkien muodossa sokkelimaalauksen yhteydessä. Erään pienen tytön kanssa istutetut gladiolukset kukkivat nyt kauneimmillaan ja näin syyskuussa katselen hieman jännittyneenä mutta levollisin mielin eteenpäin uuteen elämänvaiheeseen. Esikoisen koulutaival toi alkaessaan meille uudenlaisen ja ihan mukavan koululaisperheen arjen, ja pian aloitan itse uuden mielenkiintoisen ja haastavan työn parissa. Mitä sitten edessä onkaan, toivottavasti tämän kesän opetukset eivät unohdu. Tänään, kiitollisena elämästä ja sen katoavaisuutta kunnioittaen.
Koskaan ei saisi olla liian kiire, etteikö ehtisi nauttia siitä kun Hienot Rouvat pynttäytyvät päiväkävelylle. Joskus olisi hyvä vetää ihan itsekin parhaat päälle, ihan vain siksi kun se on mahdollista!
Kennedyn murhan aikaan en ollut syntynyt, mutta syyskuun pommituksista kuulin ollessani tapaamassa tilapäisesti hoitokotiin joutunutta edesmennyttä isotätiäni. Mies - silloinen poikaystävä - soitti ja kertoi WTC:n tornin juuri romahtaneen (hän, joka ei koskaan katsonut uutisia, osui näkemään sen suorana). Muistan, kun kävelin linja-autolle Kampissa ja ihmettelin miten Helsingin keskusta oli niin saman näköinen kuin ennenkin. Illalla istuin soluhuoneeni lattialla ja katselin telkkarista aiheeseen liittyvää lähetystä, jossain vaiheessa siellä soi U2:n "One". Yhdistän sen kappaleen nykyään aina noihin tapahtumiin.
Tähän kesään kulminoituu omalla kohdallani pitkän henkilökohtaisen myllerryksen ja kipuilun kausi. Olen jotenkin viimeiseen asti harannut aikuisuutta ja vastuullisuutta vastaan, sitä että ruuhkavuosien keskellä elämäni kietoutuu huolenpidon ja vastuiden ympärille, haaveilun ja oman minuuden jäädessä taka-alalle. Viime syksy toi mukanaan väsähtämisen ja ahdistuksen, unettomat yöt. Niiden jälkeen kevät toi mukanaan parempaa aikaa, mutta myös vastuun välttämistä, haaveisiin ja harrastuksiin karkaamista. Kuitenkin elämää ja naurua myös, siinä keväässä oli paljon hyvääkin! Tuli aika potkaista itseni vapaaksi pitkäaikaisesta työpaikasta, asia joka olisi pitänyt osata tehdä jo pari vuotta sitten ja huomattavasti vähemmällä draamalla. Kesällä nautittiin veljen häistä ja siitä miten kaikki on kuitenkin niin hyvin, tietämättä että pommi odotti kotiin palatessa. Lähelle oli lyönyt elämän arvaamattomuden salama, tuoden ystävien taloon suuren surun ja tyhjyyden. Se pyörre pyyhkäisi myös meidän perheen kesää, surun seuratessa lähellä ja värjätessä ennen niin merkittäviltä tuntuneet arkiset huolet läpinäkyviksi ja olemattomiksi. Niiden sijaan kukkasipuleilla oli merkitystä, mullalla varpaiden välissä, lasten naurulla ja itkulla, kiireettömillä päivillä. Sillä että kotiimme on lapsilla helppo tulla hyvänä ja huonona päivänä, että minulla oli kerrankin aikaa olla, katsoa ja kuunnella. Pitkillä puheluilla iltaisin veljen kanssa kun myös omat läheiset pitivät mielen työskentelemässä. Keskusteluilla ystävien kanssa, kesäisillä retkillä. Yksi kesän ihanimmista muistoista on piirtynyt pihalaatoitukseemme koiran tassun jälkien muodossa sokkelimaalauksen yhteydessä. Erään pienen tytön kanssa istutetut gladiolukset kukkivat nyt kauneimmillaan ja näin syyskuussa katselen hieman jännittyneenä mutta levollisin mielin eteenpäin uuteen elämänvaiheeseen. Esikoisen koulutaival toi alkaessaan meille uudenlaisen ja ihan mukavan koululaisperheen arjen, ja pian aloitan itse uuden mielenkiintoisen ja haastavan työn parissa. Mitä sitten edessä onkaan, toivottavasti tämän kesän opetukset eivät unohdu. Tänään, kiitollisena elämästä ja sen katoavaisuutta kunnioittaen.
Koskaan ei saisi olla liian kiire, etteikö ehtisi nauttia siitä kun Hienot Rouvat pynttäytyvät päiväkävelylle. Joskus olisi hyvä vetää ihan itsekin parhaat päälle, ihan vain siksi kun se on mahdollista!
maanantai 2. tammikuuta 2012
Universumin kutistuessa
Hyvää alkanutta vuotta sinulle joka tänne eksyt. Tuokoon se niitä asioita, joita juuri sinä tarvitset tänä vuonna, olivat ne sitten turbulensseja elämän matkalla tai suvantovaihetta ja asioiden paikoilleen loksahtamista. Tai vain rauhallista junan puksutusta eteenpäin ja kykyä nauttia maisemista.
Minä olen juossut pää kolmantena jalkana, ja nyt on ollut aika pysähtyä.Välillä elämän tavoitteet on hyvä vetää kasaan ja lähteä hakemaan uudelleen kaiken tarkoitusta keskittyen hetken siihen mikä on välttämätöntä ja tärkeintä. Vuosi 2011 on ollut monin tavoin hyvä vuosi minulle ja perheelleni. Olen itse tehnyt paljon, laajentanut kokemuksia työ- ja harrastusrintamalla, nauttinut ja oppinut. Matkustanut ja lukenut, nähnyt ja kokenut. Huolehtinut ja huolestunut perheestä ja hakenut paikkaani elämän keskellä, koittanut rimpuillen tehdä rauhaa elämän rajallisuuden kanssa. Kun katsoo perhealbumia, näkee paljon onnellisia hetkiä, ihania ihmisiä ja nauravia lapsia, täyttä elämää. Niissä kuvissa ei näy sitä väsymystä, joka otti minut kiinni syksyn pimetessä ja lumen viipyessä. Eikä niitä kipuja, jotka valvottivat öisin, surua ja huolta joka teki iloisesta työkaverista ja ystävästä itseensä käpertyneen ja hiljaisen ihmisen.
Aikansa sitä rimpuilee, sitten pysähtyy. Kerää maailmansa pieneksi pisteeksi ja tarttuu niihin asioihin jotka ovat välttämättömiä.
Marras-joulukuussa nukuin paljon, urheilin ja harrastin vähän ja työnteon laitakin oli niin ja näin. Nukkuessa kaksi pientä koiraa käpertyi vasten ihoa ja valveilla ollessa kaksi lasta löysi tiensä halattavaksi ja pelikaveriksi. Puolison kainaloon voi käpertyä edellisten välimaastossa katsomaan hauskaa sarjaa josta ei jälkeenpäin muista mitään, olla yhdessä ja jakaa tämän kaiken. Ystävien kanssa voi jakaa huononkin päivän(!) ja töissä voi välillä keskittyä siihen mitä tänään piti tehdä unohtaen urakehityksen ja huolen ensi vuodesta. Lapsen tuikkivat silmät on hyvä huomata joulun alla ja piparkakut kannattaa leipoa yhdessä, erityisesti oravanmuotoiset ovat tärkeitä. Valmistaikinan pakkauksen voi photoshopata pois joulukortista (jonka hyvänä iltana haluaa tehdä leivontapäivänä otetusta valokuvasta). Jos huvittaa, siis. Minua se ajatus hymyilytti, elämä ei ole taikinasta kiinni.
Vuosi sitten suhtauduin todella epäilevästi alkavaan vuoteen. Siitä tuli hyvä, moni asia on nyt ehjempi kuin silloin. Tänään suhtaudun uuteen vuoteen varovaisen uteliaasti ja optimistisesti. Olen valmis kohtaamaan surua ja menetystä, oppimaan elämää yhdessä muun perheen kanssa. Olen valmis katsomaan työelämää uudella tavalla ja hakemaan uusia reittejä, kunhan vielä vähän kerään voimia. Ensi viikolla hoidan auton katsastuksen ilman stressiä, sillä tälle vuodelle sopimani lyhyempi työviikko mahdollistaa sen. Se mahdollistaa myös läheisten tukemisen elämän iltahämärän lähestyessä ja toivottavasti myös oman selviytymisen homman jälkimainingeissa.
Mikä olisikaan paras muistoni parilta viime kuukaudelta? Vaikea sanoa, koska hyviä hetkiä on ollut niin monta. Yksi aika hyvä oli kun lapset alkoivat rakentaa Nuuskamuikkusen onkisetin kaloille asuntoja pienistä pakasterasioista. Niitä sisustettiin ahkerasti, seinille piirrettiin tauluja ja kaloille askarreltiin huolella pehmoiset pedit.
Niin isoista asioista sitä murehtii ja niin pienet ovat tärkeitä. Läsnäolo esimerkiksi. Ihme kyllä isot tuntuvat turhan monesti helpommilta kuin pienet...
Minä olen juossut pää kolmantena jalkana, ja nyt on ollut aika pysähtyä.Välillä elämän tavoitteet on hyvä vetää kasaan ja lähteä hakemaan uudelleen kaiken tarkoitusta keskittyen hetken siihen mikä on välttämätöntä ja tärkeintä. Vuosi 2011 on ollut monin tavoin hyvä vuosi minulle ja perheelleni. Olen itse tehnyt paljon, laajentanut kokemuksia työ- ja harrastusrintamalla, nauttinut ja oppinut. Matkustanut ja lukenut, nähnyt ja kokenut. Huolehtinut ja huolestunut perheestä ja hakenut paikkaani elämän keskellä, koittanut rimpuillen tehdä rauhaa elämän rajallisuuden kanssa. Kun katsoo perhealbumia, näkee paljon onnellisia hetkiä, ihania ihmisiä ja nauravia lapsia, täyttä elämää. Niissä kuvissa ei näy sitä väsymystä, joka otti minut kiinni syksyn pimetessä ja lumen viipyessä. Eikä niitä kipuja, jotka valvottivat öisin, surua ja huolta joka teki iloisesta työkaverista ja ystävästä itseensä käpertyneen ja hiljaisen ihmisen.
Aikansa sitä rimpuilee, sitten pysähtyy. Kerää maailmansa pieneksi pisteeksi ja tarttuu niihin asioihin jotka ovat välttämättömiä.
Marras-joulukuussa nukuin paljon, urheilin ja harrastin vähän ja työnteon laitakin oli niin ja näin. Nukkuessa kaksi pientä koiraa käpertyi vasten ihoa ja valveilla ollessa kaksi lasta löysi tiensä halattavaksi ja pelikaveriksi. Puolison kainaloon voi käpertyä edellisten välimaastossa katsomaan hauskaa sarjaa josta ei jälkeenpäin muista mitään, olla yhdessä ja jakaa tämän kaiken. Ystävien kanssa voi jakaa huononkin päivän(!) ja töissä voi välillä keskittyä siihen mitä tänään piti tehdä unohtaen urakehityksen ja huolen ensi vuodesta. Lapsen tuikkivat silmät on hyvä huomata joulun alla ja piparkakut kannattaa leipoa yhdessä, erityisesti oravanmuotoiset ovat tärkeitä. Valmistaikinan pakkauksen voi photoshopata pois joulukortista (jonka hyvänä iltana haluaa tehdä leivontapäivänä otetusta valokuvasta). Jos huvittaa, siis. Minua se ajatus hymyilytti, elämä ei ole taikinasta kiinni.
Vuosi sitten suhtauduin todella epäilevästi alkavaan vuoteen. Siitä tuli hyvä, moni asia on nyt ehjempi kuin silloin. Tänään suhtaudun uuteen vuoteen varovaisen uteliaasti ja optimistisesti. Olen valmis kohtaamaan surua ja menetystä, oppimaan elämää yhdessä muun perheen kanssa. Olen valmis katsomaan työelämää uudella tavalla ja hakemaan uusia reittejä, kunhan vielä vähän kerään voimia. Ensi viikolla hoidan auton katsastuksen ilman stressiä, sillä tälle vuodelle sopimani lyhyempi työviikko mahdollistaa sen. Se mahdollistaa myös läheisten tukemisen elämän iltahämärän lähestyessä ja toivottavasti myös oman selviytymisen homman jälkimainingeissa.
Mikä olisikaan paras muistoni parilta viime kuukaudelta? Vaikea sanoa, koska hyviä hetkiä on ollut niin monta. Yksi aika hyvä oli kun lapset alkoivat rakentaa Nuuskamuikkusen onkisetin kaloille asuntoja pienistä pakasterasioista. Niitä sisustettiin ahkerasti, seinille piirrettiin tauluja ja kaloille askarreltiin huolella pehmoiset pedit.
Niin isoista asioista sitä murehtii ja niin pienet ovat tärkeitä. Läsnäolo esimerkiksi. Ihme kyllä isot tuntuvat turhan monesti helpommilta kuin pienet...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)