Kun minuun ei osunut

Sotaelokuvissa ja -kirjoissa märmelletään aina sitä miten ristiriitaisen tunteen ihminen kokee jos kaveri ammutaan vierestä. "Hyvän" ihmisen pitäisi olla yksinomaa järkyttynyt siitä että kaveri meni, mutta todellinen ihminen taitaa kuitenkin reagoida hirveällä ilolla siitä että itseen ei osunut. Sitten  klassisen draaman kaaren mukaan vatvotaan ja ihmetellään ja kärsitään kamalaa morkkista ja sen sellaista.

No meillä eletään rauhan aikaa, rauhallisessa maassa. Silti minulla on välillä sellainen olo kuin vierestä olisi ammuttu kavereita. Joitain isoja ja rajuja asioita tapahtuu lähipiirissä ja vaikkei niiden vuoksi olekaan Hollywood-tyyliin iloinen, herättävät ne tajuamaan elämän rajallisuuden. Ja sitä myöten näkemään värejä enemmän kuin aikaisemmin.

Nyt viikonloppuna ajelin lasten kanssa lapsuuden kotimaisemiin ja taas kerran löi naamalle (useiden hyvien hetkien lisäksi) muutama karu fakta elämästä. Samoin tajuntaan hieroutui jälleen se miten perusteellisesti tulee oltua jumissa oravanpyörässä keskellä ruuhkavuosia sanan kaikissa merkityksissä.

Kotimatkalla koin palan rauhaa, kun lapset nukkuivat ja keskityin pitämään autoa tiellä vastaantulijoiden valojen häikäistessä. Normaalisti elämässä pitää aina miettiä sitä, tätä ja tuota asiaa. Häviää taito keskittyä vain yhteen asiaan. Kun on kyydissä lasteista arvokkain, edessä pimeä tie ja vielä kolmisen sataa kilometriä, hermostuneempikin ihminen keskittyy. Ihmeen rauhoittava tehtävä! Pitkät päälle, pitkät pois, katse tien reunaan, katse tien reunaan, pitkät päälle, pitkät pois, edelläolevan auton valojen piiriin, katse tien reunaan... ad infinitum.

Toinen pala rauhaa osui tielleni viime viikolla. Olin käynyt ratsastamassa, yksin ilman satulaa 25 asteen pakkasessa. Se on itsessään meditatiivinen kokemus. Kotiin ajaessani, pimeän pellon laidalla näin revontulet, ensimmäistä kertaa etelä-Suomessa asuessani. Revontulia nähdessään ihminen tuntee itsensä pieneksi ja maailman ympärillään suureksi. Joskus on hetkiä että elää niin voimakkaasti että siihen tunteeseen voisi haljeta. Elossa olemisen tunteen kokee jokaisessa huokosessa, nivelessä, sormenpäässä, pakahtumiseen asti. Jossain taustalla leijuu pienenä ja varovaisena myös se tieto, että minua ei ammuttu...

Keltaiselle lehdistölle

Mirka, jonka ihanat kirjoitukset osaltaan innostivat minutkin kokeilemaan blogikirjoittamista, nakitti minulle elämäni ensimmäisen blogihaasteen. Tehtävänä oli kirjoittaa seitsemän paljastusta itsestään. Sehän olikin sitten hankalanpuoleinen tehtävä: tämmöisenä suupalttina kaikki paljastamisen arvoinen tulee joko hölötettyä melkein jokaiselle vastaantulijalle tai sitten kätkettyä todella syvälle. Eli sellaisten mukavan viihteellisten paljatusten kaivaminen esiin sieltä jostain yksityisen ja yleisen rajamailta on yllättävän vaikeaa... Mutta sehän ei estä yrittämästä?

1. Aloitetaan salaisista itkuista. Nimittäin olen vuodattanut vuolaita kyyneleitä kahtena vuonna Apassionata-hevosgaalan ensimmäisessä näytöksessä "kun tämä on nii-in kaunista". Ok, olin raskaana molemmilla kerroilla... Viikko sitten itkin vielä rutosti enemmän Sir Elwoodin keikalla Elisa-kappaletta kuunnellessani. Pienen, täydellisen upean tyttären äitinä en kestänyt tuota vahvaa tarinaa tytöstä jonka unelmien siivet revittiin.

2. Minulla on uskomattoman vahva taipumus lykätä ja luistaa tärkeiksi kokemistani(kin) tehtävistä ja asioista. Vaikka tiedän että olisi niin helppo hoitaa homma ja pääsisin paljon vähemmällä vaivalla ja murheella, jätän sen tekemättä ja lähes kirjaimellisesti katson vierestä kun upeiden suoritusteni satoa korjataan. Kirjaimellisesti tämän sadon korjasi tänä talvena se samperin kani, joka pisteli poskeensa kuoret uudesta omenapuuntaimestamme. Kun en sitten voinut käydä tamppaamassa hankea sen reppanan (puun) ympäriltä ajoissa ja tarpeeksi leveältä. Tämä on elämäni tarina.

3. Tuon leväperäisyyden huomioon ottaen minulla on lähes neuroottinen tarve tehdä jotkut asiat täsmällisesti. Jos hiihdän 6.7 km, se on kirjanpidossa 6.7 km eikä vähän sinnepäin. Mittailen juoksulenkit kartalta kuin parempikin urheilija (jota en ole) ja painan ne mieleen tai kirjaan muistiin melkein millin tarkkuudella. Kun Heiaheia pyöristelee hiihdetyt matkat ylöspäin, koen huijaavani puolta maailmaa (todellisuudessa ne kaksi ja puoli Heiaheia-kaveriani eivät varmaan voisi vähempää välittää siitä olenko hiihtänyt tänä talvena 43.2 vai 44 kilometria?). En muuten olisi tätä tajunnut "paljastaa" ilman että hermostuin tuolle mokomalle nettipalvelulle :) Hankala asiakas...

4. Olen aina rakastanut jonkinlaista lukujen ja arvojen keräilyä, kokonaisuuksien täyteen saamista. Lapsena isäni kopioi minulle töissä koirien sukutaulupohjia ja kirjoittelin niihin sitten kaikkien kohtaamieni koirien sukutaulut vanhanaikaisella kirjoituskoneella (unelmoin jostain nykyisten tietokoneiden ja tietokantojen kaltaisesta - se tuntui kaukaiselta!). Nykyään saan tyydytystä keräilemällä Excel-taulukkoon talomme energiankulutuksen kuukausittaisia tietoja ja muita vastaavia kulueriä. Sääli muuten että menin jossain aikuistumisen ja itsenäistymisen vimmassa heittämään pois sen valtavan pinon koirien sukutauluja! Se oli jotain 20cm pino A5-kokoisia läystäkkeitä...

5. Olen teoreettinen innostuja. Kun kiinnostun jostain, tiedän siitä sen jälkeen aika pian melkein kaiken. Tästä tuli joskus riitaa perheessä, kun mieheni mielestä harrastan esimerkiksi koiria aika teoreettisesti. Eli teen mieluummin koirayhdistyksen lehteä kuin vietän aikaa todellisten koirieni kanssa. Ikävä kyllä tuo on aika totta ellen itse aktiivisesti kiinnitä asiaan huomiota ja vaikuta käyttäytymiseeni... Joka tapauksessa mikä ikinä onkaan ollut viimeisin villitys, siihen on tullut perehdyttyä aika perusteellisesti. Nyttemmin tosin lapsiperhe-elämä on karsinut vähän tätä taipumusta, enpä esimerkiksi vielä kamalasti lähtisi puutarhanhoidollani kehuskelemaan edes kahden vuoden "harrastuksen" jälkeen vaan homma on jäänyt ihan reilusti kuopsutusten, kokeilujen ja kauneudesta nauttimisen asteelle...


6. En olisi olemassa ilman ammatillista minääni. Työelämässä on monenlaisia haasteita ja se meinasi viedä minulta aikanaan itsetunnon melko perusteellisesti, mutta nykyään se on eräänlainen potkuri ja antaa voimaa arkeen ja perhe-elämäänkin. Siellä minulla on asema joka ei riipu siitä osaanko pitää kodin siistinä tai lapset kuosissaan. Toisaalta toisinpäin - koti ja perhe antavat voimaa eri tavalla, sillä kotosalla minun ei tarvitse olla fiksu eikä pätevä ammattilainen, kunhan olen (fiksu ja pätevä :) äiti ja vaimo...

7. Laiskana ja saamattomana ihmisenä olen aina ollut kova jättämään asioita kesken tai tekemättä. Ulkopuolinen voisi kuvitella että olen aika toimelias tyyppi kaikkine harrastuksineni ja kiinnostuksen kohteineni, mutta loppujen lopuksi melko suuri osa kaikesta mitä teen menee sen piikkiin että haluan todistaa itselleni pystyväni edes johonkin. Tutkinto piti hankkia ihan vain siksi etten jättäisi sitä(kin) kesken. Yhdistyshommaan jos toiseenkin on pitänyt ängetä näyttääkseni että saan jotain aikaiseksi (enkä siten ole ihan turha tyyppi). Loppujen lopuksi aika iso eteenpäin ajava voima elämässäni on halu näyttää itselleni että ihan oikeasti pystyn kuin pystynkin edes johonkin. Aika moneen sitä kait sitten on tullut venyttyä...

Semmoista. Ei tullut kovin herkullisia paljastuksia, näistä ei vielä Iltalehteen kummoisia otsikoita repisi :) Ne synkemmät ja vakavammat jutut kait sitten menevät terapeutin korville kun joskus yhdeksänkympin kriisissä rikkaana leskirouvana(?) sellaisen hommaan. Parempi olla nuori ja komea!

Uutena päivänä

No nih. Nyt sitä sitten tulee oltua 35-vuotias vuoden verran. Ja siitä eteenpäinkin yli 35-vuotias. Onkohan sitten aika kehittää jonkinlainen aikuisen naisen kypsä ja älyllinen identiteetti? Tai jos olisi vaan... Jos nyt toteaisi tappiot kärsityiksi ja keskittyisi elelemään kunnes neljänkympin kriisi iskee?

Ikääntymisen kunniaksi tai kestämiseksi tai muuten vaan vietettiin jo perinteiseksi muodostumassa oleva tyttöjen ravintolailta. Pitäisi ehkä nimetä uudelleen, ihanien naisten ravintolaillaksi? Vielä eletään vaihetta jossa joku on joka vuosi joko vauvan äiti tai raskaana, ehkäpä näitä iltoja jatketaan vuosittain siinäkin vaiheessa kun murrosikäiset paiskovat ovia kotona? Ehkä joku eroaa keski-iän kriisissä ja aiheuttaa Suunnattoman Hämmingin saapumalla seuraavan vuoden ravintolailtaan uuden tyttöystävän kanssa? Ken elää, se näkee :)

35 vuotta, se olisi niinkuin sitten lapsuus, nuoruus ja nuoren aikuisen elämä? Nyt pitäisi olla perheenäiti, aviovaimo, korkeasti koulutettu asiantuntija, aikuinen tytär ja vielä vanhan remonttia kaipaavan talon omistajakin. Noin niinkuin muutamia rooleja listatakseni. Jännä sinänsä että nyt kun pitäisi roolien puolesta olla vakava ja hillitty, noin niinkuin teoriassa, on oma suhtautuminen hieman muuta. Parikymppisenä tuli otettua itsensä niin vakavasti, loukkaannuttua helposti ja ylipäätään vaahdottua aika monesta asiasta. Parisuhdekin räiskyi dramatiikkaa ja suuria tunteita. Nyttemmin suuria tunteita kyllä riittää mutta ei vaan jaksa kilahtaa niin monesta asiasta, ne tunteet ovat aika erilaisia. Oma asema on kai työelämässäkin sitä luokkaa, ettei tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään, voi tyytyä hoitamaan hommansa ja pitämään hauskaa. Paitsi että ne hommat ovat välillä vähän vaativia mikä saattaa hyydyttää hymyä hetkittäin - eivätkä joka puolelta eri elämän rooleista kohti tulevat paineet aina anna aivan kamalasti aikaa ja tilaa olla ja ladata akkuja.

Joskus niitä hetkiä kuitenkin tulee. Lumisessa metsässä, hevosen selässä, vaikkapa varastettuna yksinäisenä päivällishetkenä matkalla töistä kotiin. Viime viikonloppuna pääsimme poikkeuksellisesti livahtamaan reissuun miehen kanssa. Olimme lähipaikkakunnalla hotellissa yötä ja kävimme kuuntelemassa opiskeluaikojen suosikkibändin keikkaa. Sieltä jostain, vaatimusten lomasta pitää kaivaa nämä valon pilkahdukset jotta osaa säilyttää itsensä ja omat ajatuksensa ja tunteensa normaalin arjen lomassa. Jotta arki olisi hyvää.

Mitä sitten on tultua jätettyä jalanjälkinä tähän päivään tullessa? Varmasti loukkaavia sanoja ja itsekkäitä tekoja. Laiskuutta ja tekemättömiä hommia. Sotkuinen talo. Päiviä jolloin on ärähtänyt viereen iloisena hiippaileville koirille sen sijaan että lähtisi niiden kanssa ulos metsään nauttimaan. Hukkaan heitettyjä ystävyyksiä, ihmisiä joista en ole viitsinyt välittää. Eräs läheinen, jonka elämän loppumetreillä olin liian kaukana ja liian omiin asioihini käpertynyt.

Kaksi upeaa lasta. Toimiva avioliitto, ihana koti. Työ, joka tarjoaa haasteita niin monella eri alueella ettei sitä oikein itsekään jaksa tajuta, hyvä työyhteisö. Viisaita, hienoja ihmisiä ympärillä. Harrastukset joista lapsena unelmoi. Vapaa maa, jossa on hyvä elää naisena ja äitinä.

Semmoista. Jotenkin kuvittelisin että seuraavat 10 vuotta voisivat olla koko elämän parasta aikaa. Se on ihan hyvin mahdollista, eikö?

Aaltoilevia onnen hetkiä

Kun blogin aloittaminen alkoi olla ajankohtaista, olin väsynyt ja kypsä. Viime vuosi oli hyvä vuosi, siihen mahtui paljon hyviä hetkiä ja hienoja asioita, kuitenkin syksy iski päälle kuin gnulauma ja jossain marraskuun puolessa ensimmäisellä puoliskolla multa alkoivat olla voimat täydellisesti loppu. Joulukuussa vedettiin päälle vielä perinteiset työhärdelliruljanssit ja flunssakierteet ja näin jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä miten vuoden jaksoikaan loppuun. Niiden väliin ripoteltujen hyvien hetkien voimalla, kai.

Syksyllä joskus kun olin väsynyt töistä, kodista ja kaikesta, suuntasin työpäivän päätteeksi kotiin menon sijasta ostoskeskukseen. Ostin sushiannoksen ja selasin heräteostoksena mukaan tarttunutta muutaman euron burnout-kirjaa tyhjin katsein. Tuntui että se kirjoittaa minusta, ja missään ei voi olla elämää joka tuntuisi hyvältä, jaksettavalta. Ystävä osui kohdalle, jutteli jotain ja kaikki mihin pystyin oli koittaa olla purskahtamatta itkuun. Sain kait jotenkin selitettyä olevani väsynyt. Vaikka kaikki onkin periaatteessa hyvin. Ajatus kotiinmenosta, siitä että työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa "toinen työpäivä", tuntui käsittämättömältä.
Talven selkä taittui jouluna. Joulurauha löytyi ihme kyllä parhaiten lapsuuden kotikaupungissa vatsataudista toipuessa, paranemattomasti sairasta perheenjäsentä autellessa. Luin trilleriä, jossa maailma tuhoutuu melkein, mutta urheat tutkijat pelastavat sen, ainakin melkein ja parin päivän ajan kiire oli poissa. Välillä pestiin hampaita, omia ja toisen ja hoidettiin muita päivän rutiineja.

Sitten alkoi uusi vuosi! Tuntuu että sain karistettua loppuvuoden tahmeuden kyydistä, kaivettua voimaa liikkumisesta ja tavallisen elämän tavallisista onnen lähteistä. Vuoden budjettia mietittäessä totesin että olen aika paljosta valmis säästämään ja tinkimään jos ensi marraskuun alussa päästään jonnekin missä on luonnonvaloa eikä työ seuraa mukana.

----------------

Tältä pohjalta pääsee varsinaiseen aiheeseen, niihin onnen tunteisiin jotka tuntuivat käsittämättömän kaukaisilta vielä reilu kuukausi sitten.

Töissä on kiireistä, mutta työajat ovat joustavia. Niinpä karkasin aamulla hetkeksi velvollisuuksiltani ja livahdin hiihtämään aurinkoiseen helmikuun aamuun. Ensimmäiseen helmikuun aamuun. Tulin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin ajelemaan työpaikalle. Hain kahvin kioskilta. Kroppa pukkasi endorfiinia ja radiosta tuli hyvää musiikkia. Se kirpeä onnen hetki, kun tuntee olevansa joka solultaan elossa, läsnä ja voimakas. Aina silloin joku ajatus taustalla takoo että tämä ei voi olla totta, tämä loppuu joskus, mutta silti on onnellinen ja nauttii.

Eilen vein lapsia hoitoon ja meinasin ajaa ojaan nähdessäni taivaan. Se oli marmoritaivas, punainen, pilvien kuvioima. Sieluun sattuvan kaunis! Kuvasin vielä taivasta päiväkodin pihalla ja lähdin sitten, vilkuttaen takaisin ikkunasta vilkuttaville saattojoukoille.


Joskus on vain hyvä, yksinkertaisen hyvä. Kuuluukohan tähän ikään että voimakkaimmissa onnen tunteissa on aina läsnä myös kirpeä taju siitä että tämä on väliaikaista, lainaa, loppuu pian? Muutamakin asia vaikuttaa tähän mutta silti en muista niin ajatelleeni ennen lapsia. En tosin muista myöskään yhtä voimakkaasti tunteneeni. Kaitpa se on aika reilu diili.

Noista syksyn pimeistä hetkistä jäi jemmaan jotain hauskaakin. Nykyään pidän sushista. Siitä kai tuli jonkinlainen rentoutumisen ja pakenemisen symboli. Ei vaan auta paeta ihan joka päivä, on nääs aika kallista lystiä :P