Kun minuun ei osunut

Sotaelokuvissa ja -kirjoissa märmelletään aina sitä miten ristiriitaisen tunteen ihminen kokee jos kaveri ammutaan vierestä. "Hyvän" ihmisen pitäisi olla yksinomaa järkyttynyt siitä että kaveri meni, mutta todellinen ihminen taitaa kuitenkin reagoida hirveällä ilolla siitä että itseen ei osunut. Sitten  klassisen draaman kaaren mukaan vatvotaan ja ihmetellään ja kärsitään kamalaa morkkista ja sen sellaista.

No meillä eletään rauhan aikaa, rauhallisessa maassa. Silti minulla on välillä sellainen olo kuin vierestä olisi ammuttu kavereita. Joitain isoja ja rajuja asioita tapahtuu lähipiirissä ja vaikkei niiden vuoksi olekaan Hollywood-tyyliin iloinen, herättävät ne tajuamaan elämän rajallisuuden. Ja sitä myöten näkemään värejä enemmän kuin aikaisemmin.

Nyt viikonloppuna ajelin lasten kanssa lapsuuden kotimaisemiin ja taas kerran löi naamalle (useiden hyvien hetkien lisäksi) muutama karu fakta elämästä. Samoin tajuntaan hieroutui jälleen se miten perusteellisesti tulee oltua jumissa oravanpyörässä keskellä ruuhkavuosia sanan kaikissa merkityksissä.

Kotimatkalla koin palan rauhaa, kun lapset nukkuivat ja keskityin pitämään autoa tiellä vastaantulijoiden valojen häikäistessä. Normaalisti elämässä pitää aina miettiä sitä, tätä ja tuota asiaa. Häviää taito keskittyä vain yhteen asiaan. Kun on kyydissä lasteista arvokkain, edessä pimeä tie ja vielä kolmisen sataa kilometriä, hermostuneempikin ihminen keskittyy. Ihmeen rauhoittava tehtävä! Pitkät päälle, pitkät pois, katse tien reunaan, katse tien reunaan, pitkät päälle, pitkät pois, edelläolevan auton valojen piiriin, katse tien reunaan... ad infinitum.

Toinen pala rauhaa osui tielleni viime viikolla. Olin käynyt ratsastamassa, yksin ilman satulaa 25 asteen pakkasessa. Se on itsessään meditatiivinen kokemus. Kotiin ajaessani, pimeän pellon laidalla näin revontulet, ensimmäistä kertaa etelä-Suomessa asuessani. Revontulia nähdessään ihminen tuntee itsensä pieneksi ja maailman ympärillään suureksi. Joskus on hetkiä että elää niin voimakkaasti että siihen tunteeseen voisi haljeta. Elossa olemisen tunteen kokee jokaisessa huokosessa, nivelessä, sormenpäässä, pakahtumiseen asti. Jossain taustalla leijuu pienenä ja varovaisena myös se tieto, että minua ei ammuttu...