Aaltoilevia onnen hetkiä

Kun blogin aloittaminen alkoi olla ajankohtaista, olin väsynyt ja kypsä. Viime vuosi oli hyvä vuosi, siihen mahtui paljon hyviä hetkiä ja hienoja asioita, kuitenkin syksy iski päälle kuin gnulauma ja jossain marraskuun puolessa ensimmäisellä puoliskolla multa alkoivat olla voimat täydellisesti loppu. Joulukuussa vedettiin päälle vielä perinteiset työhärdelliruljanssit ja flunssakierteet ja näin jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä miten vuoden jaksoikaan loppuun. Niiden väliin ripoteltujen hyvien hetkien voimalla, kai.

Syksyllä joskus kun olin väsynyt töistä, kodista ja kaikesta, suuntasin työpäivän päätteeksi kotiin menon sijasta ostoskeskukseen. Ostin sushiannoksen ja selasin heräteostoksena mukaan tarttunutta muutaman euron burnout-kirjaa tyhjin katsein. Tuntui että se kirjoittaa minusta, ja missään ei voi olla elämää joka tuntuisi hyvältä, jaksettavalta. Ystävä osui kohdalle, jutteli jotain ja kaikki mihin pystyin oli koittaa olla purskahtamatta itkuun. Sain kait jotenkin selitettyä olevani väsynyt. Vaikka kaikki onkin periaatteessa hyvin. Ajatus kotiinmenosta, siitä että työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa "toinen työpäivä", tuntui käsittämättömältä.
Talven selkä taittui jouluna. Joulurauha löytyi ihme kyllä parhaiten lapsuuden kotikaupungissa vatsataudista toipuessa, paranemattomasti sairasta perheenjäsentä autellessa. Luin trilleriä, jossa maailma tuhoutuu melkein, mutta urheat tutkijat pelastavat sen, ainakin melkein ja parin päivän ajan kiire oli poissa. Välillä pestiin hampaita, omia ja toisen ja hoidettiin muita päivän rutiineja.

Sitten alkoi uusi vuosi! Tuntuu että sain karistettua loppuvuoden tahmeuden kyydistä, kaivettua voimaa liikkumisesta ja tavallisen elämän tavallisista onnen lähteistä. Vuoden budjettia mietittäessä totesin että olen aika paljosta valmis säästämään ja tinkimään jos ensi marraskuun alussa päästään jonnekin missä on luonnonvaloa eikä työ seuraa mukana.

----------------

Tältä pohjalta pääsee varsinaiseen aiheeseen, niihin onnen tunteisiin jotka tuntuivat käsittämättömän kaukaisilta vielä reilu kuukausi sitten.

Töissä on kiireistä, mutta työajat ovat joustavia. Niinpä karkasin aamulla hetkeksi velvollisuuksiltani ja livahdin hiihtämään aurinkoiseen helmikuun aamuun. Ensimmäiseen helmikuun aamuun. Tulin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin ajelemaan työpaikalle. Hain kahvin kioskilta. Kroppa pukkasi endorfiinia ja radiosta tuli hyvää musiikkia. Se kirpeä onnen hetki, kun tuntee olevansa joka solultaan elossa, läsnä ja voimakas. Aina silloin joku ajatus taustalla takoo että tämä ei voi olla totta, tämä loppuu joskus, mutta silti on onnellinen ja nauttii.

Eilen vein lapsia hoitoon ja meinasin ajaa ojaan nähdessäni taivaan. Se oli marmoritaivas, punainen, pilvien kuvioima. Sieluun sattuvan kaunis! Kuvasin vielä taivasta päiväkodin pihalla ja lähdin sitten, vilkuttaen takaisin ikkunasta vilkuttaville saattojoukoille.


Joskus on vain hyvä, yksinkertaisen hyvä. Kuuluukohan tähän ikään että voimakkaimmissa onnen tunteissa on aina läsnä myös kirpeä taju siitä että tämä on väliaikaista, lainaa, loppuu pian? Muutamakin asia vaikuttaa tähän mutta silti en muista niin ajatelleeni ennen lapsia. En tosin muista myöskään yhtä voimakkaasti tunteneeni. Kaitpa se on aika reilu diili.

Noista syksyn pimeistä hetkistä jäi jemmaan jotain hauskaakin. Nykyään pidän sushista. Siitä kai tuli jonkinlainen rentoutumisen ja pakenemisen symboli. Ei vaan auta paeta ihan joka päivä, on nääs aika kallista lystiä :P