Keltaiselle lehdistölle

Mirka, jonka ihanat kirjoitukset osaltaan innostivat minutkin kokeilemaan blogikirjoittamista, nakitti minulle elämäni ensimmäisen blogihaasteen. Tehtävänä oli kirjoittaa seitsemän paljastusta itsestään. Sehän olikin sitten hankalanpuoleinen tehtävä: tämmöisenä suupalttina kaikki paljastamisen arvoinen tulee joko hölötettyä melkein jokaiselle vastaantulijalle tai sitten kätkettyä todella syvälle. Eli sellaisten mukavan viihteellisten paljatusten kaivaminen esiin sieltä jostain yksityisen ja yleisen rajamailta on yllättävän vaikeaa... Mutta sehän ei estä yrittämästä?

1. Aloitetaan salaisista itkuista. Nimittäin olen vuodattanut vuolaita kyyneleitä kahtena vuonna Apassionata-hevosgaalan ensimmäisessä näytöksessä "kun tämä on nii-in kaunista". Ok, olin raskaana molemmilla kerroilla... Viikko sitten itkin vielä rutosti enemmän Sir Elwoodin keikalla Elisa-kappaletta kuunnellessani. Pienen, täydellisen upean tyttären äitinä en kestänyt tuota vahvaa tarinaa tytöstä jonka unelmien siivet revittiin.

2. Minulla on uskomattoman vahva taipumus lykätä ja luistaa tärkeiksi kokemistani(kin) tehtävistä ja asioista. Vaikka tiedän että olisi niin helppo hoitaa homma ja pääsisin paljon vähemmällä vaivalla ja murheella, jätän sen tekemättä ja lähes kirjaimellisesti katson vierestä kun upeiden suoritusteni satoa korjataan. Kirjaimellisesti tämän sadon korjasi tänä talvena se samperin kani, joka pisteli poskeensa kuoret uudesta omenapuuntaimestamme. Kun en sitten voinut käydä tamppaamassa hankea sen reppanan (puun) ympäriltä ajoissa ja tarpeeksi leveältä. Tämä on elämäni tarina.

3. Tuon leväperäisyyden huomioon ottaen minulla on lähes neuroottinen tarve tehdä jotkut asiat täsmällisesti. Jos hiihdän 6.7 km, se on kirjanpidossa 6.7 km eikä vähän sinnepäin. Mittailen juoksulenkit kartalta kuin parempikin urheilija (jota en ole) ja painan ne mieleen tai kirjaan muistiin melkein millin tarkkuudella. Kun Heiaheia pyöristelee hiihdetyt matkat ylöspäin, koen huijaavani puolta maailmaa (todellisuudessa ne kaksi ja puoli Heiaheia-kaveriani eivät varmaan voisi vähempää välittää siitä olenko hiihtänyt tänä talvena 43.2 vai 44 kilometria?). En muuten olisi tätä tajunnut "paljastaa" ilman että hermostuin tuolle mokomalle nettipalvelulle :) Hankala asiakas...

4. Olen aina rakastanut jonkinlaista lukujen ja arvojen keräilyä, kokonaisuuksien täyteen saamista. Lapsena isäni kopioi minulle töissä koirien sukutaulupohjia ja kirjoittelin niihin sitten kaikkien kohtaamieni koirien sukutaulut vanhanaikaisella kirjoituskoneella (unelmoin jostain nykyisten tietokoneiden ja tietokantojen kaltaisesta - se tuntui kaukaiselta!). Nykyään saan tyydytystä keräilemällä Excel-taulukkoon talomme energiankulutuksen kuukausittaisia tietoja ja muita vastaavia kulueriä. Sääli muuten että menin jossain aikuistumisen ja itsenäistymisen vimmassa heittämään pois sen valtavan pinon koirien sukutauluja! Se oli jotain 20cm pino A5-kokoisia läystäkkeitä...

5. Olen teoreettinen innostuja. Kun kiinnostun jostain, tiedän siitä sen jälkeen aika pian melkein kaiken. Tästä tuli joskus riitaa perheessä, kun mieheni mielestä harrastan esimerkiksi koiria aika teoreettisesti. Eli teen mieluummin koirayhdistyksen lehteä kuin vietän aikaa todellisten koirieni kanssa. Ikävä kyllä tuo on aika totta ellen itse aktiivisesti kiinnitä asiaan huomiota ja vaikuta käyttäytymiseeni... Joka tapauksessa mikä ikinä onkaan ollut viimeisin villitys, siihen on tullut perehdyttyä aika perusteellisesti. Nyttemmin tosin lapsiperhe-elämä on karsinut vähän tätä taipumusta, enpä esimerkiksi vielä kamalasti lähtisi puutarhanhoidollani kehuskelemaan edes kahden vuoden "harrastuksen" jälkeen vaan homma on jäänyt ihan reilusti kuopsutusten, kokeilujen ja kauneudesta nauttimisen asteelle...


6. En olisi olemassa ilman ammatillista minääni. Työelämässä on monenlaisia haasteita ja se meinasi viedä minulta aikanaan itsetunnon melko perusteellisesti, mutta nykyään se on eräänlainen potkuri ja antaa voimaa arkeen ja perhe-elämäänkin. Siellä minulla on asema joka ei riipu siitä osaanko pitää kodin siistinä tai lapset kuosissaan. Toisaalta toisinpäin - koti ja perhe antavat voimaa eri tavalla, sillä kotosalla minun ei tarvitse olla fiksu eikä pätevä ammattilainen, kunhan olen (fiksu ja pätevä :) äiti ja vaimo...

7. Laiskana ja saamattomana ihmisenä olen aina ollut kova jättämään asioita kesken tai tekemättä. Ulkopuolinen voisi kuvitella että olen aika toimelias tyyppi kaikkine harrastuksineni ja kiinnostuksen kohteineni, mutta loppujen lopuksi melko suuri osa kaikesta mitä teen menee sen piikkiin että haluan todistaa itselleni pystyväni edes johonkin. Tutkinto piti hankkia ihan vain siksi etten jättäisi sitä(kin) kesken. Yhdistyshommaan jos toiseenkin on pitänyt ängetä näyttääkseni että saan jotain aikaiseksi (enkä siten ole ihan turha tyyppi). Loppujen lopuksi aika iso eteenpäin ajava voima elämässäni on halu näyttää itselleni että ihan oikeasti pystyn kuin pystynkin edes johonkin. Aika moneen sitä kait sitten on tullut venyttyä...

Semmoista. Ei tullut kovin herkullisia paljastuksia, näistä ei vielä Iltalehteen kummoisia otsikoita repisi :) Ne synkemmät ja vakavammat jutut kait sitten menevät terapeutin korville kun joskus yhdeksänkympin kriisissä rikkaana leskirouvana(?) sellaisen hommaan. Parempi olla nuori ja komea!