Ikääntymisen kunniaksi tai kestämiseksi tai muuten vaan vietettiin jo perinteiseksi muodostumassa oleva tyttöjen ravintolailta. Pitäisi ehkä nimetä uudelleen, ihanien naisten ravintolaillaksi? Vielä eletään vaihetta jossa joku on joka vuosi joko vauvan äiti tai raskaana, ehkäpä näitä iltoja jatketaan vuosittain siinäkin vaiheessa kun murrosikäiset paiskovat ovia kotona? Ehkä joku eroaa keski-iän kriisissä ja aiheuttaa Suunnattoman Hämmingin saapumalla seuraavan vuoden ravintolailtaan uuden tyttöystävän kanssa? Ken elää, se näkee :)
35 vuotta, se olisi niinkuin sitten lapsuus, nuoruus ja nuoren aikuisen elämä? Nyt pitäisi olla perheenäiti, aviovaimo, korkeasti koulutettu asiantuntija, aikuinen tytär ja vielä vanhan remonttia kaipaavan talon omistajakin. Noin niinkuin muutamia rooleja listatakseni. Jännä sinänsä että nyt kun pitäisi roolien puolesta olla vakava ja hillitty, noin niinkuin teoriassa, on oma suhtautuminen hieman muuta. Parikymppisenä tuli otettua itsensä niin vakavasti, loukkaannuttua helposti ja ylipäätään vaahdottua aika monesta asiasta. Parisuhdekin räiskyi dramatiikkaa ja suuria tunteita. Nyttemmin suuria tunteita kyllä riittää mutta ei vaan jaksa kilahtaa niin monesta asiasta, ne tunteet ovat aika erilaisia. Oma asema on kai työelämässäkin sitä luokkaa, ettei tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään, voi tyytyä hoitamaan hommansa ja pitämään hauskaa. Paitsi että ne hommat ovat välillä vähän vaativia mikä saattaa hyydyttää hymyä hetkittäin - eivätkä joka puolelta eri elämän rooleista kohti tulevat paineet aina anna aivan kamalasti aikaa ja tilaa olla ja ladata akkuja.
Joskus niitä hetkiä kuitenkin tulee. Lumisessa metsässä, hevosen selässä, vaikkapa varastettuna yksinäisenä päivällishetkenä matkalla töistä kotiin. Viime viikonloppuna pääsimme poikkeuksellisesti livahtamaan reissuun miehen kanssa. Olimme lähipaikkakunnalla hotellissa yötä ja kävimme kuuntelemassa opiskeluaikojen suosikkibändin keikkaa. Sieltä jostain, vaatimusten lomasta pitää kaivaa nämä valon pilkahdukset jotta osaa säilyttää itsensä ja omat ajatuksensa ja tunteensa normaalin arjen lomassa. Jotta arki olisi hyvää.
Mitä sitten on tultua jätettyä jalanjälkinä tähän päivään tullessa? Varmasti loukkaavia sanoja ja itsekkäitä tekoja. Laiskuutta ja tekemättömiä hommia. Sotkuinen talo. Päiviä jolloin on ärähtänyt viereen iloisena hiippaileville koirille sen sijaan että lähtisi niiden kanssa ulos metsään nauttimaan. Hukkaan heitettyjä ystävyyksiä, ihmisiä joista en ole viitsinyt välittää. Eräs läheinen, jonka elämän loppumetreillä olin liian kaukana ja liian omiin asioihini käpertynyt.
Kaksi upeaa lasta. Toimiva avioliitto, ihana koti. Työ, joka tarjoaa haasteita niin monella eri alueella ettei sitä oikein itsekään jaksa tajuta, hyvä työyhteisö. Viisaita, hienoja ihmisiä ympärillä. Harrastukset joista lapsena unelmoi. Vapaa maa, jossa on hyvä elää naisena ja äitinä.
Semmoista. Jotenkin kuvittelisin että seuraavat 10 vuotta voisivat olla koko elämän parasta aikaa. Se on ihan hyvin mahdollista, eikö?
Hyvän "välitilinpäätöksen" oletkin laatinut. Jos ja kun löydät tai kehität sen kypsän ja älyllisen identiteetin, niin ota pistokas ja lähetä mullekin, tv. nimim. tänä vuonna 36
VastaaPoista