Keitä näen peilistä?

Timo Rautiainen laulaa Lintu-kappaleessaan kuolevan vanhuksen sanoja:

"En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
Heitä sentään rakastin
Itken kaikkia niitä
Joiden ohitse kuljin
Joita väistin ja pakenin

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin"

Niinpä. Jokainen kohtaamamme ihminen muokkaa meitä, ainakin jos annamme siihen mahdollisuuden. Jokaiselta saa mukaan eväitä, hyvässä tai huonossa. Sitä enemmän hyvää saa, mitä enemmän on valmis kohtaamaan toisen ihmisenä ja näkemään sen mitä hyvää hänellä on tuoda ympärilleen. Kiireisen elämän keskellä on hyvin helppo touhottaa omaa asiaansa, omaa aikaansa, omia huoliansa ja ilojansa. Ainakin minun. Kuitenkin yksi elämän ytimistä on toisen ihmisen kohtaaminen, ajatusten ja hetkien jakaminen.

Olen kauan ajatellut sitä, miten moni ihminen katsoo minua peilistä. Osana minua, hyvässä ja pahassa, on jotain kaikista niistä ihmisistä jotka ovat minulle tärkeitä. Vähän lisää piirteitä tulee ihmisistä, joiden kanssa olen paljon tekemissä muista syistä. Jonkun puolitutun ilkeä kommentti saattaa muokata sitä miten näen itseni, ystävän sana tai rakkaan ihmisen katse tasoittavat uurteita ajatuksissani. Mukana kuvassani ovat vanhemmat, puoliso, ystävät, lapset, harrastus- ja työkavereitakin. Jostain pilkottaa muutama joskus ohjaamani opiskelija, toisesta ala-asteen opettajani. Yhdeltä ystävältä on mukaan tarttunut rohkeutta olla sitä mihin uskoo ja mitä haluaa olla, toiselta hieman tapaa suhtautua elämän vastoinkäymisiin. Eräs isähahmo on opettanut toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyttä silloinkin, kun se ei tunnu itsestäänselvältä vaihtoehdolta.

Joskus mietin sitä, miten vähän lapseni muistaisivat minusta aikuisena jos poistuisin heidän elämästään nyt varhaisina vuosina (vaikka sen onnettomuuden seurauksena, johon melkein täräytin autoni tiistaina ajatellessani aivan muuta kuin vasemmalta lujaa tulevaa autoa...) Väärin mietitty, ehkä he muistaisivat vähän, mutta heidän olemuksensa olisi silti täynnä minua ja muita heitä lapsuudessa rakastaneita ihmisiä. Heidän ensimmäiset vuotensa ovat täynnä tuoksuani, ääntäni, olemustani. Ei se häviä mihinkään, vaikkei sitä tietoisesti muistaisikaan.

Puolison kanssa vietetyt yhteiset vuodet sävyttävät paljon sitä ihmistä, joka minua katsoo peilistä. Rakastavat ja arvostelevat kommentit näiltä vuosilta muokkaavat sitä, miten näen tuon henkilön jota katson. 

Yksi suurimmista rikoksista tässä ainutlaatuisessa elämässä lienee muokata läheistensä peilikuvaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Ja yksi suurimmista vahingoista joutua viettämään oma elämänsä sellaisessa seurassa joka vääristää tuon peilistä katsovan henkilön kuvaa rumemmaksi, halveksuen, väheksyen ja henkisesti pahoinpidellen. Jälkimmäisen suhteen olen itse onnekas, ympärilläni on upeita ihmisiä, jotka muokkaavat kuvaani kauniiksi. Tuon ensimmäisen kun vielä oppisi muistamaan.