Irti muistojen kahleista

"En koskaan kouluaikana uskonut että joku ei voisi tykätä liikunnasta", totesi puolisoni kun asiaa jälkipuitiin. Niinpä, vaikea sitä varmaan oli uskoa, jos kuului niihin jotka pärjäsivät kaikissa lajeissa, luonnostaan löysivät tasapainon, pelirytmin, vauhdin hurman ja kestävyyden. Meille hitaammille, jotka jännitimme monenlaisia asioita ja emme oikein keksineet mikä liikkumisessa oli hauskaa, koululiikunnasta muodostui helposti painajaista. Erityisesti pakkohiihto pakkokilpailuineen on tainnut traumatisoida aika ison osan sukupolvestani, ainakin suppealla kaveripiiriotoksella selvitettynä. Itse muistan jännittäneeni pelottavan mäen päällä kun (paholaisen mittasuhteet mielessäni saaneen) kylmäverisen opettajan ääni tökki sauvan lailla selkään painostaen laskemaan. Olihan siitä nautinto kaukana. Kilpailla oli pakko vaikka tiesi tulevansa maaliin viimeisenä ja ylipäätään palkitsevat hetket olivat harvassa.


Aika paljon on tullut mietittyä, miten tärkeää olisi jokaisen oppia nuorena nauttimaan liikunnasta omalla tavallaan, löytää omat lajinsa ja oppia kokemaan onnistumisen iloa. Kilpailemisen voisi jättää niille keitä se kiinnostaa. Tärkeintä olisi löytää pohja elämäntavalle, jossa läpi elämänvaiheiden voi ammentaa voimaa hyvästä fyysisestä kunnosta ja liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Itse löysin liikuntaharrastukset vasta aikuisuuden kynnyksellä ja hyvä niinkin. Tarpeeksi rakkaiden harrastusten parissa löysin lopulta hauskuuden kilpailemisestakin, mutta liikkumisen ja tekemisen ilon piti tulla ensin. Perheen perustaminen ei olennaisesti lisännyt liikuntamahdollisuuksia, mutta pohja harrastamiselle on sentään saatu säilytettyä läpi pikkulapsivuosienkin.

Lasten myötä pääsee myös testaamaan aktiivisesti omia epämukavuusalueitaan. Haluaako olla perheestä ainoa, joka seisoo luistelukentän laidalla muiden pistellessä menemään? Haluaako antaa lapsilleen (lähinnä tyttärelleen) sellaisen mallin että viimeiseen asti välttää ulos lähtöä jos sää ei ole sopivan lämmin/viileä/kuiva/täydellinen tai jos juuri oikeat sukat ovat pyykissä tai nyt ei ole oikein aikaa. No ei halua, mutta silti välillä antaa. Haluaako antaa raskauksien rapistaman selän kipeytyä entisestään ja pikkuhiljaa rajoittaa elämää enemmän ja enemmän? Huokailla aina vaan että olisi niin kiva aloittaa sitä, tätä ja tuota? Ja niin edelleen, loputtomiin.

Ennen kaikkea, haluanko sen kuivan ja myötätunnottoman liikunnanopettajan äänen seurata itseäni vanhuuteen asti, vai olisiko jo aika hiihtää pakoon sitä selkään tökkivää sauvaa, epämukavuutta ja inhon tunnetta? Haluanko vielä olla se tyttö, joka valittiin joukkueisiin viimeisenä?

Ensi kuussa täytän 35. Tänä talvena olen ostanut aikuisikäni ensimmäiset luistimet. Aika harvoin on pelottanut ja hävettänyt yhtä paljon kuin kiskoessani mokomia vehkeitä ensimmäistä kertaa jalkaani... Neljännellä kerralla alkoi tuntua ettei luistelu ole pelkästään epämukavaa. Sitäkin ennen oli hauskaa ja huumoria riitti. Ihan vielä en saa kiekkoa pois 5-vuotiaaltani, 3-vuotiaan tyttären ympäri luistelen sentään sujuvasti.

Koska nyt on menossa Kaikkien Aikojen Talvi, huomasin jossain vaiheessa että käytän enenevässä määrin aikaa selittelemällä ihmisille (lue: itselleni) miksi minun ei kannata hankkia suksia. Syitä oli useita ja ne olivat toki hyviä. Toisaalta aloin tuntea harteillani synnin painon: upea, täydellinen talvi ja kotipihassamme voi laittaa sukset jalkaan (siis jos sellaiset omistaa) ja sipaista suoraan muutaman sata metriä metsän läpi ladulle. Niinpä hermostuin ja hommasin sukset. Edullisen paketin, ilman esitutkimusta tai juuri kummempaa harkintaa. Sopivasti tuli rönttäkelikin, joten nyt on hyvää aikaa antaa suksien lepäillä pajalla pohjustusta saamassa. Yhden kerran ehdin ladulle. Epävarmoin suksin köpöttelin lipsuvan metsäladun verran Oikeille Laduille. Muistin ala-asteaikaisen opettajani puisevan ivallisen äänen kohdatessani ensimmäisen mäen joka nyt vaan oli laskettava jos aikoi päästä yhtään eteenpäin. Laskin sen mäen hirveästi täristen ja huomasin että sehän oli valtavan hauskaa ja sitä paitsi elin vielä! Hiihtelin niine hyvineni surkeilla voiteluillani ja olemattomalla tekniikallani lipsutellen seitsemän kilometria, hymyilin koko ajan ja saavuin hirveän tohkeissani, riemuissani ja intoa puhkuen kotiin (uskomattoman paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut ja minua oli odotettu). Miksi, oi miksi en ole tehnyt tätä aiemmin? Miksi, oi miksi olen antanut sen kuivakan ja ilkeän naisihmisen sekä epäonnistumisen tunteen tuottamien muistojen hallita itseäni pitkälle kolmatta vuosikymmentä?

Miksi, oi miksi, negatiivisilla kokemuksilla ja epäonnistumisen pelolla on niin paljon valtaa meidän ihmisten elämässä? Ja miten sitä ihminen voisi antaa lapsilleen eväät joilla he voisivat tyrmäillä omia peikkojaan ihan pikkuisen reippaammalla tempolla?