Kennedyn murha ja New Yorkin syyskuun pommitukset lienevät niitä yleisimpiä tapahtumia, joista moni muistaa missä oli niistä kuullessaan ja jotka määrittävät kansakuntien muistia. Henkilökohtaisella tasolla elämään osuu myös näitä käänteentekeviä tapahtumia, asioita joiden jälkeen elämä ei ole enää entisensä. Ei se välttämättä ole parempaa eikä huonompaa, mutta se ei ole entisellään, aika jakautuu "ennen" ja "jälkeen". Minulle tämä vuosi on monella tapaa sellainen, yksittäisine tapahtumineen ja kokonaisuuksineen.
Kennedyn murhan aikaan en ollut syntynyt, mutta syyskuun pommituksista kuulin ollessani tapaamassa tilapäisesti hoitokotiin joutunutta edesmennyttä isotätiäni. Mies - silloinen poikaystävä - soitti ja kertoi WTC:n tornin juuri romahtaneen (hän, joka ei koskaan katsonut uutisia, osui näkemään sen suorana). Muistan, kun kävelin linja-autolle Kampissa ja ihmettelin miten Helsingin keskusta oli niin saman näköinen kuin ennenkin. Illalla istuin soluhuoneeni lattialla ja katselin telkkarista aiheeseen liittyvää lähetystä, jossain vaiheessa siellä soi U2:n "One". Yhdistän sen kappaleen nykyään aina noihin tapahtumiin.
Tähän kesään kulminoituu omalla kohdallani pitkän henkilökohtaisen myllerryksen ja kipuilun kausi. Olen jotenkin viimeiseen asti harannut aikuisuutta ja vastuullisuutta vastaan, sitä että ruuhkavuosien keskellä elämäni kietoutuu huolenpidon ja vastuiden ympärille, haaveilun ja oman minuuden jäädessä taka-alalle. Viime syksy toi mukanaan väsähtämisen ja ahdistuksen, unettomat yöt. Niiden jälkeen kevät toi mukanaan parempaa aikaa, mutta myös vastuun välttämistä, haaveisiin ja harrastuksiin karkaamista. Kuitenkin elämää ja naurua myös, siinä keväässä oli paljon hyvääkin! Tuli aika potkaista itseni vapaaksi pitkäaikaisesta työpaikasta, asia joka olisi pitänyt osata tehdä jo pari vuotta sitten ja huomattavasti vähemmällä draamalla. Kesällä nautittiin veljen häistä ja siitä miten kaikki on kuitenkin niin hyvin, tietämättä että pommi odotti kotiin palatessa. Lähelle oli lyönyt elämän arvaamattomuden salama, tuoden ystävien taloon suuren surun ja tyhjyyden. Se pyörre pyyhkäisi myös meidän perheen kesää, surun seuratessa lähellä ja värjätessä ennen niin merkittäviltä tuntuneet arkiset huolet läpinäkyviksi ja olemattomiksi. Niiden sijaan kukkasipuleilla oli merkitystä, mullalla varpaiden välissä, lasten naurulla ja itkulla, kiireettömillä päivillä. Sillä että kotiimme on lapsilla helppo tulla hyvänä ja huonona päivänä, että minulla oli kerrankin aikaa olla, katsoa ja kuunnella. Pitkillä puheluilla iltaisin veljen kanssa kun myös omat läheiset pitivät mielen työskentelemässä. Keskusteluilla ystävien kanssa, kesäisillä retkillä. Yksi kesän ihanimmista muistoista on piirtynyt pihalaatoitukseemme koiran tassun jälkien muodossa sokkelimaalauksen yhteydessä. Erään pienen tytön kanssa istutetut gladiolukset kukkivat nyt kauneimmillaan ja näin syyskuussa katselen hieman jännittyneenä mutta levollisin mielin eteenpäin uuteen elämänvaiheeseen. Esikoisen koulutaival toi alkaessaan meille uudenlaisen ja ihan mukavan koululaisperheen arjen, ja pian aloitan itse uuden mielenkiintoisen ja haastavan työn parissa. Mitä sitten edessä onkaan, toivottavasti tämän kesän opetukset eivät unohdu. Tänään, kiitollisena elämästä ja sen katoavaisuutta kunnioittaen.
Koskaan ei saisi olla liian kiire, etteikö ehtisi nauttia siitä kun Hienot Rouvat pynttäytyvät päiväkävelylle. Joskus olisi hyvä vetää ihan itsekin parhaat päälle, ihan vain siksi kun se on mahdollista!
:) Kiitos Hanna. Kirjoitat niin kauniisti.
VastaaPoistaIhana kuulla kuulumisiasi pitkästä aikaa.