Aloitin piirtämään terapiakseni. Kehittyäkseni jossain ilman paineita, ilman tarvetta näyttää kenellekään mitään. Joskus opiskeluaikana yritin samaa, mutta huomasin etten osaa piirtää ihmisen kasvoja vaan niiden ilmeet vääristyivät aina ja minua ärsytti suunnattomasti. Niinpä piirsin apinoita. Minulla oli (ja on) ihana iso apinakuvakirja, josta piirtelin erilaisia orankeja, gorilloita, simpansseja. Apinoiden kasvoissa oli jotain ihanan inhimillistä, mutta kuitenkin riittävän vierasta jotta pienet virheet eivät häirinneet niin pahasti silmää. Nyt kun aloitin yrityksen uudelleen, huomasin että pahiten häiritsee jos yrittää piirtää tuttuja kasvoja. Niinpä arvelin että kannattaa harjoitella vierailla :)Heräteostin syksyllä vahingossa erään upean valokuvakirjan, jossa on erilaisia loistavia kuvia ihmisistä, eläimistä, paikoista ja melkein mistä vaan. Siitä kirjasta piirrän ihmisiä. Ensin aloin päästä siihen että ihmiset näyttävät ihmisiltä (ja porot ja elefantit poroilta). Sitten sain satunnaisesti jotain kuvan tunnelmasta vangittua, mutta piirtämäni ihmisen ikä heitti suuntaan tai toiseen parilla kymmenellä vuodella... Eilen ja toissapäivänä piirsin kaksi nuorta naista, ja nyt meni ikä oikein ja tunnelma lähes sinne päin.
Alkuperäisissä kuvissa minua jäi kiehtomaan pari asiaa. Molemmat olivat haikeita kuvia kauniista nuorista naisista, taisivat molemmat olla tyttöjä vielä. Kynäni vääristi tyttöjen ilmeitä vähän, mutta jotain surusta niihin sentään jäi. Toinen tyttö on yli- ja toinen alipukeutunut, kumpikin jostain kaukaa. Heitä katsellessani mietin sitä, miten molempien elämän ja arvon määrittelee joku muu, ja tämä joku on mies. Toinen on arvokas kauniin vartalonsa vuoksi, tanssiessaan ja miellyttäessään miehen silmää, toinen on niin voimakkaasti objekti, että hänet pitää peittää kaapuun ja piilottaa. Molempien olemusta määrittävät toisen ihmisen halut ja tarpeet. Tätä ajatellessani olen kiitollinen oman tyttäreni mahdollisuudesta kasvaa naiseksi vapaassa maassa, jossa miehellä ja naisella on molemmilla oikeus päättää omasta elämästään. Elämä ei ole täydellistä ja meillä on tässäkin yhteiskunnassa monenlaisia haasteita, mutta minun tai tyttäreni elämää ei määrittele kukaan ulkopuolelta. Jos jokin meitä kahlitsee, se tulee itsestämme, ajatuksistamme, siitä, millaisia luulemme meidän pitävän olla. Tai millaisia luulemme toisten haluavan meidän olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti