Niin kaunis on maa

Eilinen marssitti ainakin tänne pääkaupunkiseudulle kaikki kotimaamme neljä vuodenaikaa. Katselin kappelin alttaritaulun virkaa toimittavista ikkunoista vuoroin sinistä tyyntä taivasta, vuoroin myrskyävää lumisadetta, rakeita, tuulta, tunteiden myrskyn seuratessa säiden vaihtelua.

Vainajilla on tapana muuttua muistopuheissa hyviksi miehiksi ja naisiksi melko pitkälti omista ansioistaan riippumatta. Eilen saatettiin kuitenkin matkaan yksi ihan oikeastikin hyvä mies, liian aikaisin lähtenyt. Lasten itkiessä arkulla en saanut lohtua papin kristillisestä retoriikasta. Se mitä ihmisestä jää näkyy lapsissa, puolisossa, läheisissä. Tehdyssä työssä ja kätensä jäljessä. Ympäröivässä luonnossa. Ihminen, joka on rakastanut ja jota on rakastettu, elää niissä ihmisissä joiden elämää on koskettanut. Siinä kaikki.

Joskus on pakko pysähtyä ja silloin muistaa taas hetken mikä on tärkeintä.

Valon lapsi

Jos ihminen sattuu olemaan työssäkäyvä perheenäiti tai -isä, elämä on pitkälti jaksamista. Mikäli

- jaksat olla hyväntuulinen ja tsempata muita
- jaksat olla alati kiinnostunut pienten ihmisten tunnetiloista ja asioista
- jaksat raivata tiskipöydän vielä sen viidennenkin kerran
- jaksat mennä ajoissa nukkumaan vaikka juuri nyt olisi niin ihana istua ja huokaista
- jaksat ulkoilla ja liikkua riittävästi jaksaaksesi kaiken muun,

kaikki on todennäköisesti aika hyvin. Lapset toimivat kivasti, kun niille on aikaa, hymyä ja syliä. Kun aamulla jaksaa olla huumorintajuinen ja tsempata leikin varjolla, menevät vaatteet päälle, pientä kutitusta juostaan karkuun kikattaen ja arki on elämän parasta aikaa.

Entä sitten kun kaiken tsemppaamisen ohella pitäisi tehdä työelämässä isoja päätöksiä. Pitäisi käsitellä mielessään sekin fakta että viikon sisällä saatetaan hautaan lähes oman ikäinen perheenisä. Pitäisi työstää läheisen ja tärkeän ihmisen tappavaa sairautta. Pitäisi elää läpi omat 30+ -kriisit. Pitää pää kylmänä maailman uutistapahtumien suhteen.

Kun ympärillä ja sisällä kiehuu ja kuohuu, ja arki vaatii rullatakseen madonnamaista hymyä, päättymätöntä huumorintajua ja loputonta itsekuria.


Kun itkun keskeltäkin pitää kaivaa itsestään esiin asiantuntija ja opettaja, vanhempi ja puoliso. Onneksi tuota viimeistä roolia täyttäessään voi sentään jo vähän pehmetäkin.

Ja tässä oli vasta näitä normaaleja elämän asioita. Ihmiset hoitavat perheitään ja elämäänsä mitä moninaisempien draamojen keskellä. Minä en tiedä, miten vahvat naiset ja miehet kautta maailman ja aikojen näitä asioita pyörittävät, säilyttäen itsensä ja minuutensa koko ruljanssin keskellä. Kai kyse on huumorintajusta, fokuksesta, itsekurista, kyvystä nähdä hyvä ympärillään. Joku murtuu ja antaa hymynsä kadota, toinen ei. Haluan olla se toinen. Ja jaksaa hymyillä lapsille aamulla, viedä porukan päivän touhuihin kikattavana eikä toinen toisillemme huutaen. Edes useimmiten.

Viikon olin pidätellyt tunteita, koittanut hoitaa hommani, kuunnellut välillä musiikkia ja antanut yhden kyynelen valua salaa. Toissailtana oli odottamani tilaisuus päästä kuuntelemaan Johanna Kurkelaa, jopa oman aviomieheni kanssa. Kaunis, eteerinen ja enkelimäisesti laulava Johanna kertoi musiikillaan vakavista ja surullisista aiheistakin, säilyttäen lämmön ja valon läpi kyynelten. Savoy-teatterin hämärissä, pienen hetken tässä elämässä, perheenäidin ei tarvinnut jaksaa olla urhea.

Virtuaalibloggausta?

On monenlaisia syitä kirjoittaa blogia. Yksi haluaa mainetta muotiharrastajana, toinen levittää tietoutta omasta rakkaudenkohteestaan, olipa se sitten vaikka villakoiralauma. Kolmas kirjoittaa henkilökohtaista päiväkirjaa ja neljäs poliittista kommentaaria. Minut ajoi yrittämään halu ajatella. Kokonaisia ajatuksia, joskus loppuun asti. Jo se että saan ajateltua jonkun ajatuksen loppuun asti, tai edes kirjoitettuun muotoon, auttaa. Ja jos saan joltain elävältä sielulta palautetta, se tuo pikantin lisänsä.

Ajattelua syö arki ja sen hektisyys. Töissä ovat vastassa työasiat, kotona kotiasiat, ajatteluun tarvittaisiin tilaa, aikaa oman pään ympärillä. Ajattelua auttaa lisäksi hirveästi se jos voi puhua jonkun kanssa, muotoilla ajatukset kokonaisiksi lauseiksi.  Tässä tulevat apuun blogit ja nettipäiväkirjat, omat ja toisten. Useamman kuin yhden ystävän ajatuksiin olen päässyt käsiksi viime vuosina parhaiten kirjoittamisen kautta. Kun tosielämässä tavatessa ympärillä on aina sen tuhannen mukulaa, jotka ihanuudestaan huolimatta tehokkaasti blokkaavat kaiken pitkäjänteisen kommunikaation. Niinpä sitten mammat vuorostaan bloggaavat ja ajatus kulkee, tulee kuulluksi ja saa vastakaikua, edes jossain muodossa.

Viikonloppuna pääsin sitten kokeilemaan bloggausta "virtuaalisesti", eli ajattelemaan ja kuulemaan ajatuksia tosimaailmassa. Matkasimme vanhan (tuntemishistoriallisesti, ei ikänsä puolesta :) ystäväni kanssa eteläiseen satamakaupunkiin, shoppailimme, söimme tolkuttoman hyvin ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Kun kaksi "kuka minä olen ja mitä minä haluan" -kriisin erilaisia vaiheita pyöritellyttä työelämässäkin seikkailevaa perheenäitiä pääsee vapaalle ja sana on vapaa, ei mikään inhimillinen ole vierasta. Laivan irrotessa satamasta todetaan että tällä matkalla keskusteltu jää sitten tälle matkalle eli vaitiolovelvollisuus on rikkumaton, ja sitten pyöritetään vuosia päässä velloneet asiat. Ei mitään ihmeellistä, kamalaa tai sensaatiomaista, mutta kaikkea sitä, mille ei ole koskaan tilaa. Mitä voi kyllä sinänsä purkaa kirjoittelemallakin sekä satunnaisissa kahvi- ja teekeskusteluissa, mutta nyt sille on aikaa.

Kahden päivän ja muutaman uskomattoman hyvän aterian, yhden erinomaisesti nukutun yön, muutaman valkoviinilasillisen sekä useamman kassillisen ihania tuoreita kevätvaatteita (höystettynä sovitusvaiheessa ystävän hyväksyvillä kommenteilla) jälkeen kaksi väsynyttä mutta onnellista naista toteaa ettei kolmatta päivää täällä intensiteetillä olisi jaksanutkaan. Olisi pitänyt ehkä jo mennä kylpylään ja lojua vain porealtaassa, hiljaa ja sanomatta yhtään yli kahden sanan lausetta :P

Kotiin palaa virkistyneenä ja tyytyväisenä, muistaen että on se oma elämä vaan sentään joltisenmoisessakin kunnossa. Sitä on vaan jotenkin niin paljon, ruuhkavuosineen kaikilla rintamilla. Että sinne jonnekin väliin hukkuu oma minä ja omat ajatukset. Tulee niin ahdasta pään sisällä että se on vuodettava jonnekin, vaikka tipoittain ja osin lasten kanssa kilpaa huutaen. Kahden päivän "bloggaus" ihan todellisessa elämässä, non stop ja jatkuvalla palautteella sekä välillä menneitä hassuja juttuja muistellen - ja johan mahtuu taas hetken hengittämään.  Töissä hymyilyttää, lapsille on tilaa sylissä, mannapuuron keittäminen tuntuu kivalta ja kotia poissaolon ajan ihanasti pyörittänyt puolisokin mahtuisi niin mukavasti kainaloon.

Jos ei olisi kylppärissä oksentamassa.

Siinäpä sitten syntyy tähänkin päivään yksi ihan hyvä hetki kirjoittaa vähän ;)