Eilinen marssitti ainakin tänne pääkaupunkiseudulle kaikki kotimaamme neljä vuodenaikaa. Katselin kappelin alttaritaulun virkaa toimittavista ikkunoista vuoroin sinistä tyyntä taivasta, vuoroin myrskyävää lumisadetta, rakeita, tuulta, tunteiden myrskyn seuratessa säiden vaihtelua.
Vainajilla on tapana muuttua muistopuheissa hyviksi miehiksi ja naisiksi melko pitkälti omista ansioistaan riippumatta. Eilen saatettiin kuitenkin matkaan yksi ihan oikeastikin hyvä mies, liian aikaisin lähtenyt. Lasten itkiessä arkulla en saanut lohtua papin kristillisestä retoriikasta. Se mitä ihmisestä jää näkyy lapsissa, puolisossa, läheisissä. Tehdyssä työssä ja kätensä jäljessä. Ympäröivässä luonnossa. Ihminen, joka on rakastanut ja jota on rakastettu, elää niissä ihmisissä joiden elämää on koskettanut. Siinä kaikki.
Joskus on pakko pysähtyä ja silloin muistaa taas hetken mikä on tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti