Salaattivauvoista ja muista ihmeistä

Asiaankin voisi mennä, kuten siihen, onko bloginpito yhdistettynä muiden blogeissa seikkailemiseen harrastus vaiko sosiaalinen tapahtuma. Mutta annetaan ensin puheenvuoro Kustille, joka lähettää terveisiä Mirkan juhannusmäyräkoiralle. Kustin mielestä on ihan ymmärrettävää että sosiaalinen elämä siirtyy internettiin siinä vaiheessa kun ihminen siirtää itsensä yhteisestä juhannuksen vietosta kotiin lasten nukutukseen ja kauniiden unien turvaajaksi miesporukan jatkaessa kohteeseen X keskustelemaan uskonnosta ja elämän tarkoituksesta. Tai jostain.

Oikeasti minun piti kuitenkin kirjoittaa aiheesta "Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa eikä sekään kovin tärkeää". Ihan vähän yli kolme vuotta sitten minulla ei ollut hajuakaan siitä mikä on alppiruusu ja miksi sellaisesta pitäisi olla kiinnostunut. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten tiesin mikä se on joskin ihmettelin miksi jotain niin rumaa kukaan jaksaisi katsella. Pihassani oli niitä kolme. Tänä kesänä etupihan alppiruusun kukkiessa kuulin itseni selittävän rodojen yleistä rumuutta päivittelevälle naapurille että tämän yhden viikon kauneuden vuoksi sitä rumaa kasvia rakastaa läpi vuoden. Myöhemmin samana päivänä päätin että jos alppiruusuni 51 rumanpuoleista viikkoa (no ok, kesällä se on neutraali ja kylminä vuodenaikoina ruma) korvautuvat sillä yhdellä viikolla jonka se antaa parastaan, ei minunkaan varmaan tarvitse murehtia jos en ole parina PMS-päivänä ihan parhaimmillani. Pitää vain pitää huolta että ympärilläni on silloin ihmisiä jotka ovat valmiita ymmärtämään myös alppiruusuja.

Kun muutimme tähän taloon perin siinä sivussa useita vanhoja kasveja. Alppiruusu ei ollut ainoa uusi rakkauteni vaan hortensiat raivasivat paikan sydämestäni. Kiinteistövälittäjän selittäessä että ehkä nuo vanhat rehut joutavat uuden ajan tieltä ja salaoja kannattaa kaivaa olin aika hiljaa mutta tiesin salaojan syntyvän tälle seinälle jos nyt ei aivan ainoastaan kuolleen ruumiini yli niin ehkä kuitenkin vasta viimeisessä hädässä:

 

Ja ne syyshortensiat sitten... don't get me going! Riittänee jos totean että kyseisen seinän laitamilla kaivellessa tuli pariin kertaan mainittua kaivurikuskeille että nämä ovat hieman tärkeämpiä kuin elämä, palkkapäivä ja itse kunkin isoäiti. Huolella niitä suojeltiinkin, näitä minua vanhempia puunkäppyröitä ja henki niissä pihisee. Syksyllä ne toistivat taikansa ja eivätköhän ne taas vähän ennen seuraavaa hiihtokautta meitä ilahduta.

Alppiruusujen serkku atsalea tuottaa ehkä sen suurimman nautinnon. Iltatee tai lasi valkoviinia hyvän kirjan kera kesäkuun alkupuolella, punaisten ja valkoisten atsaleojen katveessa, häivyttää melkein itikatkin mielestä, jos ei sentään iholta.

Lapsiperheen pihassa on ainaisena haasteena paitsi emännän viherpeukalon vajavuus, myös aina läsnä oleva jalka-/kori-/pesäpalloturman vaara sekä kahden pikkukoiran ahkera marinointitoiminta. Niinpä vaikka alkukesän tulppaanit selvisivätkin ihmeen hyvin niitä uhkaavista vaaroista,

 auringonkukkien kohtalo oli surullinen ja viime kesänä istutetun köynnösruusun taimen väliaikaiseksi tueksi kaavailtu pajukehikko kesti joukossamme ehkä parisen viikkoa - vieden kaatuessaan mukanaan jokusen oksan ruusuparastakin. Ei ole heikosta toisen tukijaksi.

Tyttären kanssa on kierretty pihaa ja huomioitu asianmukaisesti jokainen uusi kukinto. On ollut hienoa käydä läpi kasveja ja selvittää missä järjestyksessä mikäkin kukkii. On ollut hienoa imeä voimaa jostain jonka olemassaoloa ei vielä vähän aikaa sitten tiedostanutkaan. Moni asia voi olla sekaisin tässä maailmassa mutta pienet jokakesäiset ihmeet kantavat ilmestyessään ympärillemme.

Tyttärellä oli kuitenkin myös hyötynäkökulma. Tai ainakin Kaapo-näkökulma, sillä kyseistä lastenohjelmaa katsoessaan hän oli talven pitkinä viikkoina kehittänyt mielessään idean porkkanamaasta. Lupasi Kaapon ohjeilla neuvoa minulle miten sellainen tehdään, muistutti ja kärtti. Taisin mainita aiemmin pallopelit ja marinointia harrastavat koirat, niinpä porkkanamaa piti kohottaa vähän matkan päähän maan pinnasta. Pieneen pihaan ei kummoista mahdu, joten sisälläni tähän asti syvässä unessa uinunut käteväkäpälinen nikkaroija nakutteli kukkapenkin laidalle pikkuruisen istutuslaatikon:

 

Koska mikään ei tapahdu nopeasti, ja tuumailu vie aikaa, oli laatikon valmistuessa jo kohtalainen kiire saada mitään istutettua ennen talven ja hallan iskemistä. Tytär oli äidin hidastellessa jo ehtinyt jossain määrin unohtaa koko porkkanaprojektin ja kylvi mielihyvin niitä asioita mitä käteen lykättiin, muisti vasta jälkeenpäin ettei oikeastaan taida pitää herneistä eikä salaateista. Jos tomaatit pysyvät hengissä ja kypsyvät ajoissa, niille sentään riittänee kysyntää. Ja koko perhe syö pienillä ruohosipulin, rosmariinin ja sitruunatimjamin murusilla höystettyä apetta kiltisti koko kesän, enempiä ihmettelemättä. Toivon ma. 

Mutta parasta kaikessa on kuitenkin se että siemenestä kasvatettu salaatti on aivan hulvattoman hyvän makuista. Ja vielä siitäkin parempaa ehkä - salaattivauvat ovat suloisia!