Tänään osui naamakirjassa jännästi peräkkäin kaksi hyvin erilaista tuokiokuvaa kahdesta hyvin erilaisessa elämäntilanteessa olevasta naisesta, kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa. Ensimmäinen oli Plan Suomen Koska olen tyttö -kampanjaan liittyvä juttu 14-vuotiaasta tytöstä joka ei käy koulua koska "pitää huolehtia lapsesta". Sen sijaan tyttö on elättänyt itsensä prostituutiolla jo useita vuosia. Maailmasta, joka sallii tämän, on vaikea löytää mitään kaunista. Koska kyse oli kuitenkin kampanjan markkinoinnista, oli tällä tarinalla onnellinen vaihe, jos ei vielä loppu sentään - tyttö oli päässyt tukikeskukseen, saanut ihmisarvon ja itsekunnioituksensa takaisin (vai saavuttanut ne ensimmäistä kertaa?) ja opetteli räätälin ammattia. Toiset eivät ole yhtä onnekkaita. Toinen, iloisempi tuokiokuva tuli kotimaasta, helteisenä alkukesän päivänä. Ystävää vastaan oli pyöräillyt noin 90-vuotias onnellisen näköinen nainen kevyessä kesämekossa. Kuulema helma lepatti niin iloisesti ettei paljon jäänyt arvailun varaan, mutta kuten ystäväni totesi, ehkä siinä iässä ei ole niin turhan tarkkaa. Haluaisin ajatella että tuo nainen on yksi niistä ihanista vanhoista naisista joita tulee vastaan. Niistä, jotka ovat viettäneet pitkän ja antoisan elämän, kokeneet monenlaista ja ovat vanhuudessakin ihania ja naisellisia, täysillä elämästä nauttivia ilopillereitä. Enkä tarkoita nyt naminami-hymyäpintaanvaikkamielimärkäneisi -iloa vaan kykyä nauttia elämästä sen kaikkine puolineen, siitä huolimatta että siihen kuuluu mollisointuja.
Ja nuo kaksi tarinaa eivät liity toisiinsa paljonkaan. Ainoastaan sen verran että joskus ihmisellä ei ole alunperinkään paljon mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Jos slummissa syntyy ja lapsena seksiorjaksi myydään, on elämästä kiitollisuudenaiheita vähän työläämpi keksiä.
Mutta sitten on meitä, joilla on mahdollisuuksia, vaikka mihin. Rikkaampia tai köyhempiä, kuitenkin oman onnemme ohjaksissa. Elämässä tuulee ja vastaan puhaltaa monenlaista kokemusta. Ottaa ja antaa. Monesti on helppo takertua siihen mitä ei saa, ja antaa sen mitä saa ja mistä voi nauttia puhaltaa ohi. En ehdi nauttia elämästä kun olen liian nuori, liian terve (=kiire töissä, kotona, harrastuksissa), liian sairas, liian kiireinen, liian pitkästynyt, liian vanha, mitähän vielä. Jos rakastaa paljon, menettää paljon, väistämättä jossain välissä elämänsä aikana. Sitten voi muistaa joko rakkauden tai menetyksen.
Tänään minut pysäytti erään ohi lepattaneen tarinan myötä (taas) myös se, miten helppo elämän punainen lanka on menettää. Jokaisella pitäisi olla asioita joita tekee siksi että ne ovat itselle tärkeitä, tuottavat iloa ja tekemisen riemua. Jos isovanhemmat eivät voi ottaa lapsenlapsiaan luokseen siksi että pullon sisältä löytyy tärkeämpi huomion kohde, on jonnekin kadonnut elämän tarkoitus, se minkä takia eläkettä odotettiin. Onko minulla ja sinulla olemassa punainen lanka joka kantaa eteenpäin sitten kun ulkoa ohjaava pakko puuttuu? Mistä voi innostua, mikä vie seuraavaan päivään? Yksi jatkaa eläkeiässäkin työnsä parissa tavalla tai toisella, toinen omistautuu puutarhanhoitoon, kolmas lapsenlapsilleen, neljäs kaikille näille ja viides matkustaa minkä ehtii. Kun herätyskello ei enää pakosta soi joka aamu, mikä innostaa uuteen päivään?
Elämän tarkoitus lienee löytää punaisen langan yksittäiset punokset, ne asiat jotka saavat juuri minut odottamaan innolla seuraavaa päivää, kevättä, uutta vuotta, veneen vesille laskua. Kenellä mitäkin.
Antaa sen kesämekon liehua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti