maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kotona, kun kaikki on tässä ja ajatuksille on viimein aikaa.

Aion vielä kirjoittaa kesälomasta, joka on ollut paras kaikesta, vahvasti läsnä olevien elämän katoavaisuuteen liittyvien ajatusten ja tunteiden höystämänä. Täynnä elämää. Siitä miten lapset ovat nauttineet. Miten olen katsonut kun ihminen toteuttaa unelmaansa. Siitä miten vaikeissakin ihmissuhteissa voi olla paljon hyvää kun vaan yritetään nähdä se hyvä mitä meillä on sen hankalan sijaan mille emme juuri mitään voi. Siitä miten suomalainen luonto on osa sielunmaisemaa johon haluan lasteni kasvavan ja johon he näiden kesälomien aikana kasvavatkin. Miten olen pii-itkästä aikaa kävellyt metsässä ja kulkenut hillasuotakin. Miten kaikki on hyvin, elämän monista vivahteista huolimatta.

Kirjoitankin vielä. Nyt on kuitenkin myöhä, ja olen ajanut lasten kanssa pitkän matkan toiselta puolen Suomea. Matkalla on rakastettu ja rähisty, sählätty ja naurettu, taisipa joku meille jollain huoltoasemalla nauraakin. Muutaman viime päivän olen ajellut pikkuhiljaa etelään päin, kierrellyt sukulaisia, tavannut ihmisiä, päivitellyt elämää ja koittanut selvitä sitkeästi uusivan poskiontelontulehduksen kanssa ja pitää pari lasta ja koiraa hengissä miehen reissatessa sovitusti tahoillaan. Jossain vaiheessa näin vilauksen jostain pommeista jossain uutisissa ja totesin että jaahas, tämmöistä tällä kertaa. Paha homma, mutta keskitytään nyt tähän henkilökohtaiseen lomasirkukseen. Eilen äitini kotona sitten katselin pikkuisen puhelimeni pikkuruisella ruudulla yhä dramaattisempia Facebook-päivityksiä ja aloin viimein päästä kärryille siitä että jotain käsittämättömän hirveää oli tapahtunut. Seurasin sitten uutisia ja samalla keskityin noihin edellämainittuihin. Juhlittin useilla eri kokoonpanoilla pojan 6-vuotissyntymäpäivääkin, joten eipä sitä satunnaisia hämmentyneitä ajatuksia lukuunottamatta paljon mitään ehtinyt tajuta. Ihmettelin kerran jos toisenkin ettei tunnu paljon miltään vaikka jotain käsittämätöntä on sattunut.

Äsken, kun kodin hiljennyttyä soitin miehelle ja kertoilin näistä uutisista, se sitten hiipi selkäytimeen, koko tapahtuman kauheus. Viha sitä kohtaan ettei ihminen osaa olla ihmisiksi ja antaa toisen olla. Sitä, miten vaikeaa on tehdä yhteiskunta jossa ihminen voisi elää onnellisena ilman että tapahtuu kamalia. Sitä, miten vaikeaa ihmisen on ylipäätään olla onnellinen.

Pelkäämään ei voi jäädä ja viha satuttaa eniten sitä joka suostuu vihaamaan, antaa tuhoisalle tunteelle vallan. Silti toivon ettei eräs nyt paljon julkisuutta paljon saanut mies näkisi eläissään yhtään mikrofonia, ettei kukaan häntä kuuntelisi ja ettei yhtään hänen sanomaansa sanaa toistettaisi, missään eikä ikinä. Ettei yhdellekään hirviölle annettaisi vapaaehtoisesti yhtään lisää valtaa. Että hänet haudattaisiin hiljaisuuteen, näytettäisiin miten elämä kuitenkin voittaa.

Käsittämättömän edessä ei voi kuin jatkaa elämäänsä, sitä mitä käsillä on. Syöpä vie lähimmän, hullu tappaa satakunta nuorta, elämän on silti jatkuttava. Minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa sitä mitä tästä ajattelen, mutta palaan noihin lomamuistoihin heti kun saan joukkoni taas järjestykseen (sekä kesytän yhden puoli tonttia vallanneen kesäkurpitsan). Sillä välin ystäväni Mirka sanoi suurimman osan siitä mitä ajattelen tästä kaikesta.

Osanottoni jokaiselle joka tuntee surua ja menetystä tänään.

2 kommenttia:

  1. Sanot tosi hyvin tuon, ettei tekijä ansaitse tavoitelemaansa julkisuutta. Sitähän hän ja kaltaisensa eniten haluavat. Ja sen puute on varmasti rangaistus jo sinällään.

    Kesäkurpitsalle terveisiä! Tuleeko monta? Mä voin tulla auttamaan syömisessä, loman jälkeen on tarve terveelliselle kasvisruualle...

    VastaaPoista
  2. Kesäkurpitsoja tulee aivan järjetön määrä - tule ja kauhistu! Niitä sitten riittää niin paljon että alkaa olla jo kovasti pihviä ikävä kun kaikista selviää...

    VastaaPoista