Olisi hirveän helppo vastustaa tänne pohjoisen rannoillekin rantautunutta Halloween-innostusta amerikkalaisena hapatuksena, joka ei kuulu tänne ja menkööt pois, muualle, jonnekin missä ei olla synkkiä ja melankolisia. Vaikka toisaalta mikäs sen paremmin sopisikaan suomalaiseen jäyhään ilmapiiriin kuin kaikkien kummajaisten ja pahisten juhla, kun kerrankin saa olla juuri niin jäyhä, tukka sekaisin ja meikit poskella kuin haluaa, ihan luvan kanssa! Tänä vuonna mieheni lisäsi vaikutusta nuija päässä -lookilla (varsinainen bad hair day), ja naapurin kiltti isäntäkin näytti aika hirmuiselta hymyillessään ystävällisesti hiilihanko selän takana piilossa, ojentaessaan tarjottimellisen siirapikkuleipiä pienoisille vierailleen. Kaikkineen onhan varsin hienoa että kerrankin voi osallistua juhliin, jotka menivät miten pitkään tahansa takaavat että seuraavana aamuna on (ainakin suihkun jälkeen) paremman näköinen kuin juhliin lähtiessään. Joka tapauksessa nyt on pimeää, nyt on tylsää, nyt on väsyttävää - mikä tahansa syy herätä hetkeksi, nähdä kavereita ja yli päätään piristyä puolustaa kyllä olemassaoloaan!
Toisaalta, ehkä on ihan hyvä irrottaa koko Halloween-hauskuus kotoisasta pyhäinpäivästä, viettää se vaikkapa edellisenä viikonloppuna. Pyhäinpäivänä on hyvä pysähtyä rauhoittumaan, kuunnella elämän ääntä ja muistaa kenen kaikkien edeltä lähteneiden kynttilät meidän elämänlankaamme valaisevatkaan.
Itselläni ei ole hautausmaaperinnettä perheessä, suvun haudat kun ovat aina olleet toisella paikkakunnalla. Hautausmaat ovat kauniita, kunnioitusta ja rauhaa luovia paikkoja, mutta harvoin niille eksyy. Tämän pyhäinpäivän hengen löysin lähimetsästä, joka oli pukeutunut päivää kunnioittaakseen usvapukuun ja varisten sulosäveliin. Korkean männyn latvasta se varis saatteli askeliani, minä kuljin kallioita pitkin, kahden koirani kanssa ainoana ihmisenä maailmassa ja tunsin rauhan. Mietin sitä miten menneet sukupolvet kulkevat mukanamme osana meitä, laimentuen sukupolvien kuluessa ihmiskunnan yhteisten muistojen kudokseen. Niin vähän jää jäljelle ja se millä on merkitystä jää lähimpien muistoihin.
Paljon erilaista hälinää mahtuu arkiseen elämään eikä aina ehdi tuntea miltä tuntuu olla olemassa, aivan pelkästään olla. Kullekin se oma maadoituspiste on jotain henkilökohtaista, jokin tilanne jossa muu maailma ja arjen ajatukset häviävät. Yhteistä kai noille tiloille on yksinkertaisuus. Minulle riittää kun näen pienen vinttikoirani juoksevan metsässä, saan kävellä noilla itselleni niin rakkailla lähikallioilla ja tuntea elämän, yksinkertaisimmillaan. Harvoin siihen osaa pysähtyä, mutta kun osaa, se on sen arvoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti