Olisi hirveän helppo vastustaa tänne pohjoisen rannoillekin rantautunutta Halloween-innostusta amerikkalaisena hapatuksena, joka ei kuulu tänne ja menkööt pois, muualle, jonnekin missä ei olla synkkiä ja melankolisia. Vaikka toisaalta mikäs sen paremmin sopisikaan suomalaiseen jäyhään ilmapiiriin kuin kaikkien kummajaisten ja pahisten juhla, kun kerrankin saa olla juuri niin jäyhä, tukka sekaisin ja meikit poskella kuin haluaa, ihan luvan kanssa! Tänä vuonna mieheni lisäsi vaikutusta nuija päässä -lookilla (varsinainen bad hair day), ja naapurin kiltti isäntäkin näytti aika hirmuiselta hymyillessään ystävällisesti hiilihanko selän takana piilossa, ojentaessaan tarjottimellisen siirapikkuleipiä pienoisille vierailleen. Kaikkineen onhan varsin hienoa että kerrankin voi osallistua juhliin, jotka menivät miten pitkään tahansa takaavat että seuraavana aamuna on (ainakin suihkun jälkeen) paremman näköinen kuin juhliin lähtiessään. Joka tapauksessa nyt on pimeää, nyt on tylsää, nyt on väsyttävää - mikä tahansa syy herätä hetkeksi, nähdä kavereita ja yli päätään piristyä puolustaa kyllä olemassaoloaan!
Toisaalta, ehkä on ihan hyvä irrottaa koko Halloween-hauskuus kotoisasta pyhäinpäivästä, viettää se vaikkapa edellisenä viikonloppuna. Pyhäinpäivänä on hyvä pysähtyä rauhoittumaan, kuunnella elämän ääntä ja muistaa kenen kaikkien edeltä lähteneiden kynttilät meidän elämänlankaamme valaisevatkaan.
Itselläni ei ole hautausmaaperinnettä perheessä, suvun haudat kun ovat aina olleet toisella paikkakunnalla. Hautausmaat ovat kauniita, kunnioitusta ja rauhaa luovia paikkoja, mutta harvoin niille eksyy. Tämän pyhäinpäivän hengen löysin lähimetsästä, joka oli pukeutunut päivää kunnioittaakseen usvapukuun ja varisten sulosäveliin. Korkean männyn latvasta se varis saatteli askeliani, minä kuljin kallioita pitkin, kahden koirani kanssa ainoana ihmisenä maailmassa ja tunsin rauhan. Mietin sitä miten menneet sukupolvet kulkevat mukanamme osana meitä, laimentuen sukupolvien kuluessa ihmiskunnan yhteisten muistojen kudokseen. Niin vähän jää jäljelle ja se millä on merkitystä jää lähimpien muistoihin.
Paljon erilaista hälinää mahtuu arkiseen elämään eikä aina ehdi tuntea miltä tuntuu olla olemassa, aivan pelkästään olla. Kullekin se oma maadoituspiste on jotain henkilökohtaista, jokin tilanne jossa muu maailma ja arjen ajatukset häviävät. Yhteistä kai noille tiloille on yksinkertaisuus. Minulle riittää kun näen pienen vinttikoirani juoksevan metsässä, saan kävellä noilla itselleni niin rakkailla lähikallioilla ja tuntea elämän, yksinkertaisimmillaan. Harvoin siihen osaa pysähtyä, mutta kun osaa, se on sen arvoista!
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
maanantai 3. syyskuuta 2012
Käännepisteessä
Kennedyn murha ja New Yorkin syyskuun pommitukset lienevät niitä yleisimpiä tapahtumia, joista moni muistaa missä oli niistä kuullessaan ja jotka määrittävät kansakuntien muistia. Henkilökohtaisella tasolla elämään osuu myös näitä käänteentekeviä tapahtumia, asioita joiden jälkeen elämä ei ole enää entisensä. Ei se välttämättä ole parempaa eikä huonompaa, mutta se ei ole entisellään, aika jakautuu "ennen" ja "jälkeen". Minulle tämä vuosi on monella tapaa sellainen, yksittäisine tapahtumineen ja kokonaisuuksineen.
Kennedyn murhan aikaan en ollut syntynyt, mutta syyskuun pommituksista kuulin ollessani tapaamassa tilapäisesti hoitokotiin joutunutta edesmennyttä isotätiäni. Mies - silloinen poikaystävä - soitti ja kertoi WTC:n tornin juuri romahtaneen (hän, joka ei koskaan katsonut uutisia, osui näkemään sen suorana). Muistan, kun kävelin linja-autolle Kampissa ja ihmettelin miten Helsingin keskusta oli niin saman näköinen kuin ennenkin. Illalla istuin soluhuoneeni lattialla ja katselin telkkarista aiheeseen liittyvää lähetystä, jossain vaiheessa siellä soi U2:n "One". Yhdistän sen kappaleen nykyään aina noihin tapahtumiin.
Tähän kesään kulminoituu omalla kohdallani pitkän henkilökohtaisen myllerryksen ja kipuilun kausi. Olen jotenkin viimeiseen asti harannut aikuisuutta ja vastuullisuutta vastaan, sitä että ruuhkavuosien keskellä elämäni kietoutuu huolenpidon ja vastuiden ympärille, haaveilun ja oman minuuden jäädessä taka-alalle. Viime syksy toi mukanaan väsähtämisen ja ahdistuksen, unettomat yöt. Niiden jälkeen kevät toi mukanaan parempaa aikaa, mutta myös vastuun välttämistä, haaveisiin ja harrastuksiin karkaamista. Kuitenkin elämää ja naurua myös, siinä keväässä oli paljon hyvääkin! Tuli aika potkaista itseni vapaaksi pitkäaikaisesta työpaikasta, asia joka olisi pitänyt osata tehdä jo pari vuotta sitten ja huomattavasti vähemmällä draamalla. Kesällä nautittiin veljen häistä ja siitä miten kaikki on kuitenkin niin hyvin, tietämättä että pommi odotti kotiin palatessa. Lähelle oli lyönyt elämän arvaamattomuden salama, tuoden ystävien taloon suuren surun ja tyhjyyden. Se pyörre pyyhkäisi myös meidän perheen kesää, surun seuratessa lähellä ja värjätessä ennen niin merkittäviltä tuntuneet arkiset huolet läpinäkyviksi ja olemattomiksi. Niiden sijaan kukkasipuleilla oli merkitystä, mullalla varpaiden välissä, lasten naurulla ja itkulla, kiireettömillä päivillä. Sillä että kotiimme on lapsilla helppo tulla hyvänä ja huonona päivänä, että minulla oli kerrankin aikaa olla, katsoa ja kuunnella. Pitkillä puheluilla iltaisin veljen kanssa kun myös omat läheiset pitivät mielen työskentelemässä. Keskusteluilla ystävien kanssa, kesäisillä retkillä. Yksi kesän ihanimmista muistoista on piirtynyt pihalaatoitukseemme koiran tassun jälkien muodossa sokkelimaalauksen yhteydessä. Erään pienen tytön kanssa istutetut gladiolukset kukkivat nyt kauneimmillaan ja näin syyskuussa katselen hieman jännittyneenä mutta levollisin mielin eteenpäin uuteen elämänvaiheeseen. Esikoisen koulutaival toi alkaessaan meille uudenlaisen ja ihan mukavan koululaisperheen arjen, ja pian aloitan itse uuden mielenkiintoisen ja haastavan työn parissa. Mitä sitten edessä onkaan, toivottavasti tämän kesän opetukset eivät unohdu. Tänään, kiitollisena elämästä ja sen katoavaisuutta kunnioittaen.
Koskaan ei saisi olla liian kiire, etteikö ehtisi nauttia siitä kun Hienot Rouvat pynttäytyvät päiväkävelylle. Joskus olisi hyvä vetää ihan itsekin parhaat päälle, ihan vain siksi kun se on mahdollista!
Kennedyn murhan aikaan en ollut syntynyt, mutta syyskuun pommituksista kuulin ollessani tapaamassa tilapäisesti hoitokotiin joutunutta edesmennyttä isotätiäni. Mies - silloinen poikaystävä - soitti ja kertoi WTC:n tornin juuri romahtaneen (hän, joka ei koskaan katsonut uutisia, osui näkemään sen suorana). Muistan, kun kävelin linja-autolle Kampissa ja ihmettelin miten Helsingin keskusta oli niin saman näköinen kuin ennenkin. Illalla istuin soluhuoneeni lattialla ja katselin telkkarista aiheeseen liittyvää lähetystä, jossain vaiheessa siellä soi U2:n "One". Yhdistän sen kappaleen nykyään aina noihin tapahtumiin.
Tähän kesään kulminoituu omalla kohdallani pitkän henkilökohtaisen myllerryksen ja kipuilun kausi. Olen jotenkin viimeiseen asti harannut aikuisuutta ja vastuullisuutta vastaan, sitä että ruuhkavuosien keskellä elämäni kietoutuu huolenpidon ja vastuiden ympärille, haaveilun ja oman minuuden jäädessä taka-alalle. Viime syksy toi mukanaan väsähtämisen ja ahdistuksen, unettomat yöt. Niiden jälkeen kevät toi mukanaan parempaa aikaa, mutta myös vastuun välttämistä, haaveisiin ja harrastuksiin karkaamista. Kuitenkin elämää ja naurua myös, siinä keväässä oli paljon hyvääkin! Tuli aika potkaista itseni vapaaksi pitkäaikaisesta työpaikasta, asia joka olisi pitänyt osata tehdä jo pari vuotta sitten ja huomattavasti vähemmällä draamalla. Kesällä nautittiin veljen häistä ja siitä miten kaikki on kuitenkin niin hyvin, tietämättä että pommi odotti kotiin palatessa. Lähelle oli lyönyt elämän arvaamattomuden salama, tuoden ystävien taloon suuren surun ja tyhjyyden. Se pyörre pyyhkäisi myös meidän perheen kesää, surun seuratessa lähellä ja värjätessä ennen niin merkittäviltä tuntuneet arkiset huolet läpinäkyviksi ja olemattomiksi. Niiden sijaan kukkasipuleilla oli merkitystä, mullalla varpaiden välissä, lasten naurulla ja itkulla, kiireettömillä päivillä. Sillä että kotiimme on lapsilla helppo tulla hyvänä ja huonona päivänä, että minulla oli kerrankin aikaa olla, katsoa ja kuunnella. Pitkillä puheluilla iltaisin veljen kanssa kun myös omat läheiset pitivät mielen työskentelemässä. Keskusteluilla ystävien kanssa, kesäisillä retkillä. Yksi kesän ihanimmista muistoista on piirtynyt pihalaatoitukseemme koiran tassun jälkien muodossa sokkelimaalauksen yhteydessä. Erään pienen tytön kanssa istutetut gladiolukset kukkivat nyt kauneimmillaan ja näin syyskuussa katselen hieman jännittyneenä mutta levollisin mielin eteenpäin uuteen elämänvaiheeseen. Esikoisen koulutaival toi alkaessaan meille uudenlaisen ja ihan mukavan koululaisperheen arjen, ja pian aloitan itse uuden mielenkiintoisen ja haastavan työn parissa. Mitä sitten edessä onkaan, toivottavasti tämän kesän opetukset eivät unohdu. Tänään, kiitollisena elämästä ja sen katoavaisuutta kunnioittaen.
Koskaan ei saisi olla liian kiire, etteikö ehtisi nauttia siitä kun Hienot Rouvat pynttäytyvät päiväkävelylle. Joskus olisi hyvä vetää ihan itsekin parhaat päälle, ihan vain siksi kun se on mahdollista!
maanantai 2. tammikuuta 2012
Universumin kutistuessa
Hyvää alkanutta vuotta sinulle joka tänne eksyt. Tuokoon se niitä asioita, joita juuri sinä tarvitset tänä vuonna, olivat ne sitten turbulensseja elämän matkalla tai suvantovaihetta ja asioiden paikoilleen loksahtamista. Tai vain rauhallista junan puksutusta eteenpäin ja kykyä nauttia maisemista.
Minä olen juossut pää kolmantena jalkana, ja nyt on ollut aika pysähtyä.Välillä elämän tavoitteet on hyvä vetää kasaan ja lähteä hakemaan uudelleen kaiken tarkoitusta keskittyen hetken siihen mikä on välttämätöntä ja tärkeintä. Vuosi 2011 on ollut monin tavoin hyvä vuosi minulle ja perheelleni. Olen itse tehnyt paljon, laajentanut kokemuksia työ- ja harrastusrintamalla, nauttinut ja oppinut. Matkustanut ja lukenut, nähnyt ja kokenut. Huolehtinut ja huolestunut perheestä ja hakenut paikkaani elämän keskellä, koittanut rimpuillen tehdä rauhaa elämän rajallisuuden kanssa. Kun katsoo perhealbumia, näkee paljon onnellisia hetkiä, ihania ihmisiä ja nauravia lapsia, täyttä elämää. Niissä kuvissa ei näy sitä väsymystä, joka otti minut kiinni syksyn pimetessä ja lumen viipyessä. Eikä niitä kipuja, jotka valvottivat öisin, surua ja huolta joka teki iloisesta työkaverista ja ystävästä itseensä käpertyneen ja hiljaisen ihmisen.
Aikansa sitä rimpuilee, sitten pysähtyy. Kerää maailmansa pieneksi pisteeksi ja tarttuu niihin asioihin jotka ovat välttämättömiä.
Marras-joulukuussa nukuin paljon, urheilin ja harrastin vähän ja työnteon laitakin oli niin ja näin. Nukkuessa kaksi pientä koiraa käpertyi vasten ihoa ja valveilla ollessa kaksi lasta löysi tiensä halattavaksi ja pelikaveriksi. Puolison kainaloon voi käpertyä edellisten välimaastossa katsomaan hauskaa sarjaa josta ei jälkeenpäin muista mitään, olla yhdessä ja jakaa tämän kaiken. Ystävien kanssa voi jakaa huononkin päivän(!) ja töissä voi välillä keskittyä siihen mitä tänään piti tehdä unohtaen urakehityksen ja huolen ensi vuodesta. Lapsen tuikkivat silmät on hyvä huomata joulun alla ja piparkakut kannattaa leipoa yhdessä, erityisesti oravanmuotoiset ovat tärkeitä. Valmistaikinan pakkauksen voi photoshopata pois joulukortista (jonka hyvänä iltana haluaa tehdä leivontapäivänä otetusta valokuvasta). Jos huvittaa, siis. Minua se ajatus hymyilytti, elämä ei ole taikinasta kiinni.
Vuosi sitten suhtauduin todella epäilevästi alkavaan vuoteen. Siitä tuli hyvä, moni asia on nyt ehjempi kuin silloin. Tänään suhtaudun uuteen vuoteen varovaisen uteliaasti ja optimistisesti. Olen valmis kohtaamaan surua ja menetystä, oppimaan elämää yhdessä muun perheen kanssa. Olen valmis katsomaan työelämää uudella tavalla ja hakemaan uusia reittejä, kunhan vielä vähän kerään voimia. Ensi viikolla hoidan auton katsastuksen ilman stressiä, sillä tälle vuodelle sopimani lyhyempi työviikko mahdollistaa sen. Se mahdollistaa myös läheisten tukemisen elämän iltahämärän lähestyessä ja toivottavasti myös oman selviytymisen homman jälkimainingeissa.
Mikä olisikaan paras muistoni parilta viime kuukaudelta? Vaikea sanoa, koska hyviä hetkiä on ollut niin monta. Yksi aika hyvä oli kun lapset alkoivat rakentaa Nuuskamuikkusen onkisetin kaloille asuntoja pienistä pakasterasioista. Niitä sisustettiin ahkerasti, seinille piirrettiin tauluja ja kaloille askarreltiin huolella pehmoiset pedit.
Niin isoista asioista sitä murehtii ja niin pienet ovat tärkeitä. Läsnäolo esimerkiksi. Ihme kyllä isot tuntuvat turhan monesti helpommilta kuin pienet...
Minä olen juossut pää kolmantena jalkana, ja nyt on ollut aika pysähtyä.Välillä elämän tavoitteet on hyvä vetää kasaan ja lähteä hakemaan uudelleen kaiken tarkoitusta keskittyen hetken siihen mikä on välttämätöntä ja tärkeintä. Vuosi 2011 on ollut monin tavoin hyvä vuosi minulle ja perheelleni. Olen itse tehnyt paljon, laajentanut kokemuksia työ- ja harrastusrintamalla, nauttinut ja oppinut. Matkustanut ja lukenut, nähnyt ja kokenut. Huolehtinut ja huolestunut perheestä ja hakenut paikkaani elämän keskellä, koittanut rimpuillen tehdä rauhaa elämän rajallisuuden kanssa. Kun katsoo perhealbumia, näkee paljon onnellisia hetkiä, ihania ihmisiä ja nauravia lapsia, täyttä elämää. Niissä kuvissa ei näy sitä väsymystä, joka otti minut kiinni syksyn pimetessä ja lumen viipyessä. Eikä niitä kipuja, jotka valvottivat öisin, surua ja huolta joka teki iloisesta työkaverista ja ystävästä itseensä käpertyneen ja hiljaisen ihmisen.
Aikansa sitä rimpuilee, sitten pysähtyy. Kerää maailmansa pieneksi pisteeksi ja tarttuu niihin asioihin jotka ovat välttämättömiä.
Marras-joulukuussa nukuin paljon, urheilin ja harrastin vähän ja työnteon laitakin oli niin ja näin. Nukkuessa kaksi pientä koiraa käpertyi vasten ihoa ja valveilla ollessa kaksi lasta löysi tiensä halattavaksi ja pelikaveriksi. Puolison kainaloon voi käpertyä edellisten välimaastossa katsomaan hauskaa sarjaa josta ei jälkeenpäin muista mitään, olla yhdessä ja jakaa tämän kaiken. Ystävien kanssa voi jakaa huononkin päivän(!) ja töissä voi välillä keskittyä siihen mitä tänään piti tehdä unohtaen urakehityksen ja huolen ensi vuodesta. Lapsen tuikkivat silmät on hyvä huomata joulun alla ja piparkakut kannattaa leipoa yhdessä, erityisesti oravanmuotoiset ovat tärkeitä. Valmistaikinan pakkauksen voi photoshopata pois joulukortista (jonka hyvänä iltana haluaa tehdä leivontapäivänä otetusta valokuvasta). Jos huvittaa, siis. Minua se ajatus hymyilytti, elämä ei ole taikinasta kiinni.
Vuosi sitten suhtauduin todella epäilevästi alkavaan vuoteen. Siitä tuli hyvä, moni asia on nyt ehjempi kuin silloin. Tänään suhtaudun uuteen vuoteen varovaisen uteliaasti ja optimistisesti. Olen valmis kohtaamaan surua ja menetystä, oppimaan elämää yhdessä muun perheen kanssa. Olen valmis katsomaan työelämää uudella tavalla ja hakemaan uusia reittejä, kunhan vielä vähän kerään voimia. Ensi viikolla hoidan auton katsastuksen ilman stressiä, sillä tälle vuodelle sopimani lyhyempi työviikko mahdollistaa sen. Se mahdollistaa myös läheisten tukemisen elämän iltahämärän lähestyessä ja toivottavasti myös oman selviytymisen homman jälkimainingeissa.
Mikä olisikaan paras muistoni parilta viime kuukaudelta? Vaikea sanoa, koska hyviä hetkiä on ollut niin monta. Yksi aika hyvä oli kun lapset alkoivat rakentaa Nuuskamuikkusen onkisetin kaloille asuntoja pienistä pakasterasioista. Niitä sisustettiin ahkerasti, seinille piirrettiin tauluja ja kaloille askarreltiin huolella pehmoiset pedit.
torstai 10. marraskuuta 2011
Tiskaa ja hengitä
Minulla oli kolme vaihtoehtoa. Mies on työmenoillaan ja kun sain leppoisan illan jälkeen lapset mukavasti hyristen ajoissa nukkumaan, arvelin voivani seuraavaksi kaataa mukavia muistoja herättävään hienoon lasiin yhden oluen ja...
1. Siivota & lajitella pyykkejä (in my dreams?)
2. Pelata hömppäpeliä Wii:llä
3. Tehdä viimein valmiiksi tai ainakin pidemmälle perheen viime vuoden (siis 2010! tämä vuosihan loppuu jo muutaman viikon päästä 8-0 ) valokuvakirjan. Sen voisi viedä itsenäisyyspäivän korvilla vaareille ja ukeille sitten isänpäivälahjaksi koska tämän sunnuntain suhteen se juna vissiin vähän niinkuin meni jo.
4. Painua sängyn pohjalle lueskelemaan. Pitäisi vaan jaksaa aloittaa uutta kirjaa koska edellinen loppui eilen.
5. Valmistella ensi viikon työjuttuja, semmoinen osio mikä tulee pisteltyä yleensä juuri näin, puhdetöinä. Ennen kudottiin melskeen tauottua sukkia, tämä kasaa luentoja.
6. Raivata lasten lelut lattialta (as if).
7. Kasata kivan ja sopivan pienen paketin viimekuisen lomamme kuvista ja lähettää sen sukulaisille ja lähikavereille
8. Kirjoittaa vaihteeksi blogiin ja elvyttää sillä tavalla harrastus josta kuitenkin ihan oikeasti tykkään.
Kolme? Normi-iltana tänä syksynä olisin hyperventiloinut jo ajatellessani tuota listaa, nyt oikeastaan koko homma hymyilyttää. Jos ottaisi yhden asian kerrallaan ja menisi vaikka nukkumaan kun siltä tuntuu.
Tänään töistä tullessani kehitin mukuloille nopean ruuan (hirvikastiketta, aikuisten oikeasti, vaikka esillepanosta ja kombosta pikamakaronien kanssa ei ehkä ihan vielä ruokablogiin täytettä heruisikaan), yritin mallata paikoilleen tiskikonetta (ja miettiä edellisen tiskikoneen ilmeisesti samalle paikalle jättämää kosteusvauriota), soitellen selvittää illan ohjelmaa naapureiden kanssa, ja järkkäsin mukuloita tien päälle tunnin sisällä kotiintulosta alkavaa nuorimman juniorin muskaria varten. Loppuillasta oli edessä muksujen iltashow sekä puolen viikon tiski (sen tiskikoneen asennuksen viivästyessä). Ihan sitä tavallista, joka saa minut tavallisesti likipitäen hyperventiloimaan ja yhdessä kaiken muun kanssa on onnistunut imemään melkein viimeisenkin pisaran voimistani tänä syksynä. Joka iski kuin tuhat salamaa, syksy siis. Jyrän alle jääneenä ja "omaa aikaa" kaipaavana onnistuin saamaan silmiini seuraavan blogikirjoituksen: Kerran viikossa omaa elämää . Onhan tätä mietitty kerran jos toisenkin mutta taashan tuo on viime viikkoina tullut selväksi että ei elämänlaatua voi perustaa laatuhetkien varaan. Niinkuin ei sitä kuuluisaa lasten kasvatustakaan... Ei riitä että käy ihanalla lomalla kerran ja viettää laatuhetken kerran viikossa tai kuukaudessa tai päivässä tai tunnissa. Jotenkin koko sirkus on saatava poikki niin että se laatuhetki on tässä ja nyt, riippumatta siitä mitä elämä on tielleni tänään heittänyt, mitä pomo on sanonut tai moneenko harrastukseen olen lapsia kuljettanut. Jokaisella hetkellä joka eteen tulee, riittää että hengittää. On elossa ja kokee senkin hetken.
Tänään oli pitkästä aikaa jotenkin seesteisen hyvä olla. Ihme juttu sinänsä että säästämällä aikaa monet asiat tekevät elämästä vaikeampaa. Nyt kun se tiskikone ei ole kytkettynä ja tiskasin ne julmetut tiskit, se olikin hirveän kivaa. Ei tarvinnut olla missään muualla, miettiä mitään mutta. Iltatoimet oli hoidettu, tyttö vielä leikki ja poika luukutti youtubesta Suomen MM-kullan poikimia lauluja ja hehkutusvideoita. Oli ihan hyvä olla. Sitten ne menivät nukkumaan hyristen tyytyväisenä ja mulla oli puhdas tiskipöytä ja likainen ja sotkuinen talo. Kyllä me kuitenkin ehkä asennetaan se tiskikonekin vielä silti :) Mutta tästäkin illasta olisi hyvä jotain muistaa. Liian usein raja kahden ison henkisen tilan välillä on liian häilyvä. Joko kaikki tämä arkihärdelli lasten vaatimuksineen on se mitä ihminen tarvitsee onneen tai sitten se on juuri se mikä seisoo minun ja "oman aikani", jonkun mahdollisesti onnellisemman hetken, välissä. Ja silloin ei voi olla onnellinen.
Niitä lomia tarvitsee, ja niitä taukoja lähimmistä ja rakkaimmista ihmisistä tarvitsee. Mutta tärkeintä on löytää suurimmaksi osaksi vuodesta (kait sitä sitten vaan loka-marraskuussa SAA olla kaamosmasentunut vaikka se hanurista onkin?) edes jonkinlainen kyky elää tässä ja nyt, riippumatta siitä mitä odottaa huomiselta ja miten päivä on tähän asti mennyt. Kun hengittää, elää ja kun elää, niistäkin sekunneista kannattaa nauttia sen sijaan että odottaa sitä epämääräistä parempaa.
Lomasta puheenollen, oli mukavaa nähdä kerrankin "Do not Disturb" -kyltti, joka meni suoraan asiaan. Joskin leikki- ja eskari-ikäisten kanssa matkustavan keski-ikäistyvän perheenäidin mielestä kyltin käyttötarkoitus olisi saanut todellisuudessakin hieman useammin olla tuon kuvan suuntainen kuin se mitä se sitten lopulta oli. Jotain hmmm... arkisempaa ja toisella tavalla toiminnallista :)
Se arkisuushan tietysti viikon mittaisen loman aikana meinasi vähän häiritäkin, kun idylli kuvitelmissa ei ihan meinannut vastata sitä käytännön idylliä mitä perheloma esimurkkuikäisine eskarilaisineen todellisuudessa tarjoaa. Mutta löytyi se kesä kuitenkin syksyn keskelle, esimurkulle, aina-yhtä-positiiviselle 4-vuotiaalle, hitto-miten-tästä-selvitään-kipuilevalle perheenäidille ja pragmaattisemmin suhtautuvalle perheenisällekin. Ja kaktuksessakin nähdiin kauniita kukkia, se on täällä kotona taasen harvinaisempaa herkkua!
Kotiintulo hoitokuskauksineen ja työviikkoineen ja sotkuisine koteineen olikin sitten sitä satasella seinään ja hermoparantolaan -tyyliä, mutta kaitpa näitä nollauksia ja kontrasteja sitten tarvitsee huomatakseen ylipäätään milloin se ihan tavallinen arkinen elämä vie vääränlaisilla kierroksilla. On sitten töyssyn jälkeen valmiimpi taas ottamaan (hetkeksi) viestin vastaan. Kai.
1. Siivota & lajitella pyykkejä (in my dreams?)
2. Pelata hömppäpeliä Wii:llä
3. Tehdä viimein valmiiksi tai ainakin pidemmälle perheen viime vuoden (siis 2010! tämä vuosihan loppuu jo muutaman viikon päästä 8-0 ) valokuvakirjan. Sen voisi viedä itsenäisyyspäivän korvilla vaareille ja ukeille sitten isänpäivälahjaksi koska tämän sunnuntain suhteen se juna vissiin vähän niinkuin meni jo.
4. Painua sängyn pohjalle lueskelemaan. Pitäisi vaan jaksaa aloittaa uutta kirjaa koska edellinen loppui eilen.
5. Valmistella ensi viikon työjuttuja, semmoinen osio mikä tulee pisteltyä yleensä juuri näin, puhdetöinä. Ennen kudottiin melskeen tauottua sukkia, tämä kasaa luentoja.
6. Raivata lasten lelut lattialta (as if).
7. Kasata kivan ja sopivan pienen paketin viimekuisen lomamme kuvista ja lähettää sen sukulaisille ja lähikavereille
8. Kirjoittaa vaihteeksi blogiin ja elvyttää sillä tavalla harrastus josta kuitenkin ihan oikeasti tykkään.
Kolme? Normi-iltana tänä syksynä olisin hyperventiloinut jo ajatellessani tuota listaa, nyt oikeastaan koko homma hymyilyttää. Jos ottaisi yhden asian kerrallaan ja menisi vaikka nukkumaan kun siltä tuntuu.
Tänään töistä tullessani kehitin mukuloille nopean ruuan (hirvikastiketta, aikuisten oikeasti, vaikka esillepanosta ja kombosta pikamakaronien kanssa ei ehkä ihan vielä ruokablogiin täytettä heruisikaan), yritin mallata paikoilleen tiskikonetta (ja miettiä edellisen tiskikoneen ilmeisesti samalle paikalle jättämää kosteusvauriota), soitellen selvittää illan ohjelmaa naapureiden kanssa, ja järkkäsin mukuloita tien päälle tunnin sisällä kotiintulosta alkavaa nuorimman juniorin muskaria varten. Loppuillasta oli edessä muksujen iltashow sekä puolen viikon tiski (sen tiskikoneen asennuksen viivästyessä). Ihan sitä tavallista, joka saa minut tavallisesti likipitäen hyperventiloimaan ja yhdessä kaiken muun kanssa on onnistunut imemään melkein viimeisenkin pisaran voimistani tänä syksynä. Joka iski kuin tuhat salamaa, syksy siis. Jyrän alle jääneenä ja "omaa aikaa" kaipaavana onnistuin saamaan silmiini seuraavan blogikirjoituksen: Kerran viikossa omaa elämää . Onhan tätä mietitty kerran jos toisenkin mutta taashan tuo on viime viikkoina tullut selväksi että ei elämänlaatua voi perustaa laatuhetkien varaan. Niinkuin ei sitä kuuluisaa lasten kasvatustakaan... Ei riitä että käy ihanalla lomalla kerran ja viettää laatuhetken kerran viikossa tai kuukaudessa tai päivässä tai tunnissa. Jotenkin koko sirkus on saatava poikki niin että se laatuhetki on tässä ja nyt, riippumatta siitä mitä elämä on tielleni tänään heittänyt, mitä pomo on sanonut tai moneenko harrastukseen olen lapsia kuljettanut. Jokaisella hetkellä joka eteen tulee, riittää että hengittää. On elossa ja kokee senkin hetken.
Tänään oli pitkästä aikaa jotenkin seesteisen hyvä olla. Ihme juttu sinänsä että säästämällä aikaa monet asiat tekevät elämästä vaikeampaa. Nyt kun se tiskikone ei ole kytkettynä ja tiskasin ne julmetut tiskit, se olikin hirveän kivaa. Ei tarvinnut olla missään muualla, miettiä mitään mutta. Iltatoimet oli hoidettu, tyttö vielä leikki ja poika luukutti youtubesta Suomen MM-kullan poikimia lauluja ja hehkutusvideoita. Oli ihan hyvä olla. Sitten ne menivät nukkumaan hyristen tyytyväisenä ja mulla oli puhdas tiskipöytä ja likainen ja sotkuinen talo. Kyllä me kuitenkin ehkä asennetaan se tiskikonekin vielä silti :) Mutta tästäkin illasta olisi hyvä jotain muistaa. Liian usein raja kahden ison henkisen tilan välillä on liian häilyvä. Joko kaikki tämä arkihärdelli lasten vaatimuksineen on se mitä ihminen tarvitsee onneen tai sitten se on juuri se mikä seisoo minun ja "oman aikani", jonkun mahdollisesti onnellisemman hetken, välissä. Ja silloin ei voi olla onnellinen.
Niitä lomia tarvitsee, ja niitä taukoja lähimmistä ja rakkaimmista ihmisistä tarvitsee. Mutta tärkeintä on löytää suurimmaksi osaksi vuodesta (kait sitä sitten vaan loka-marraskuussa SAA olla kaamosmasentunut vaikka se hanurista onkin?) edes jonkinlainen kyky elää tässä ja nyt, riippumatta siitä mitä odottaa huomiselta ja miten päivä on tähän asti mennyt. Kun hengittää, elää ja kun elää, niistäkin sekunneista kannattaa nauttia sen sijaan että odottaa sitä epämääräistä parempaa.
Lomasta puheenollen, oli mukavaa nähdä kerrankin "Do not Disturb" -kyltti, joka meni suoraan asiaan. Joskin leikki- ja eskari-ikäisten kanssa matkustavan keski-ikäistyvän perheenäidin mielestä kyltin käyttötarkoitus olisi saanut todellisuudessakin hieman useammin olla tuon kuvan suuntainen kuin se mitä se sitten lopulta oli. Jotain hmmm... arkisempaa ja toisella tavalla toiminnallista :)
Se arkisuushan tietysti viikon mittaisen loman aikana meinasi vähän häiritäkin, kun idylli kuvitelmissa ei ihan meinannut vastata sitä käytännön idylliä mitä perheloma esimurkkuikäisine eskarilaisineen todellisuudessa tarjoaa. Mutta löytyi se kesä kuitenkin syksyn keskelle, esimurkulle, aina-yhtä-positiiviselle 4-vuotiaalle, hitto-miten-tästä-selvitään-kipuilevalle perheenäidille ja pragmaattisemmin suhtautuvalle perheenisällekin. Ja kaktuksessakin nähdiin kauniita kukkia, se on täällä kotona taasen harvinaisempaa herkkua!
Kotiintulo hoitokuskauksineen ja työviikkoineen ja sotkuisine koteineen olikin sitten sitä satasella seinään ja hermoparantolaan -tyyliä, mutta kaitpa näitä nollauksia ja kontrasteja sitten tarvitsee huomatakseen ylipäätään milloin se ihan tavallinen arkinen elämä vie vääränlaisilla kierroksilla. On sitten töyssyn jälkeen valmiimpi taas ottamaan (hetkeksi) viestin vastaan. Kai.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Syksy huuhtelee kesän muistot, elämä rullaa eteenpäin
Tämä on nyt virallinen ilmoitus: olen elossa, elämä jatkuu ja blogikaan ei ole lopullisesti kuollut. Olkoonkin niin että syksy löi päälle kuin tuhat volttia, heti lähtien elokuun ensimmäisestä työviikosta ja sitä seuraavista lukemattomista asioista. Joskus elämää vaan on kerta kaikkiaan niin paljon ettei sitä ehdi ja jaksa analysoida sen tarkemmin edes silloin kun tahti hetkeksi pysähtyy. Sitä mieluummin soittaa ystävälle, kääriytyy puolison kainaloon tai ottaa kirjan käteensä. Tai päätyy surffailemaan aivottomana netissä, funktionsa kai silläkin, joskus.
Nyt se syksy sitten on tullut juuri niin paljon kuin syksy voi tulla. Jos vielä jään odottamaan, odotan talvea. Orapihlaja-aita on kaunis, piha pitäisi siivota ja antaa sille levittäytyneen elämän valua kohti taloa, kuten Tove Janssonilta opin. Kynttilöitä on kaivettu esiin. Tulee pimeitä iltoja, suksetkin odottavat vielä ensimmäisiä lumia. Syyssade tekee hengittämisen ulkona helpoksi ja suomalaisen kesäisin valtaava pakko olla ahkera, iloinen, sosiaalinen ja auringosta nauttiva alkaa väistyä rauhallisemman vuodenajan tieltä.
Muistilistana niille illoille jolloin tuntuu että tekee mieli kirjoittaa, tarinaa voisi iskeä vaikka ujoista lenkkareista ja juoksemisen ilosta, kauan pelätystä ja lopultakaan ei-niin-pahasta-vaikka-tosi-hanurista-olevasta-kuitenkin kotikaturemontista ennen ja jälkeen ja keskenkaiken kuvineen, perheen ajanhallinnasta ja elämän rajallisuudesta, joka näköjään sitkeästi nostelee päätään näissä teemoissa jotka tänne asti päätyvät. Ihmisen kunnioittamisesta, nuoren naisen epävarmuudesta, ystävyyden merkityksestä, ja mistähän vielä. Semmottis tämmöttis on tullut tässä mennen tullen ja uudestaan mietiskeltyä.
Mutta nyt ensin, kaunista, rauhoittavaa, ja oikeastaan ihan sopivan tylsää syysiltaa toivottaen,
huomiseen!
Nyt se syksy sitten on tullut juuri niin paljon kuin syksy voi tulla. Jos vielä jään odottamaan, odotan talvea. Orapihlaja-aita on kaunis, piha pitäisi siivota ja antaa sille levittäytyneen elämän valua kohti taloa, kuten Tove Janssonilta opin. Kynttilöitä on kaivettu esiin. Tulee pimeitä iltoja, suksetkin odottavat vielä ensimmäisiä lumia. Syyssade tekee hengittämisen ulkona helpoksi ja suomalaisen kesäisin valtaava pakko olla ahkera, iloinen, sosiaalinen ja auringosta nauttiva alkaa väistyä rauhallisemman vuodenajan tieltä.
Muistilistana niille illoille jolloin tuntuu että tekee mieli kirjoittaa, tarinaa voisi iskeä vaikka ujoista lenkkareista ja juoksemisen ilosta, kauan pelätystä ja lopultakaan ei-niin-pahasta-vaikka-tosi-hanurista-olevasta-kuitenkin kotikaturemontista ennen ja jälkeen ja keskenkaiken kuvineen, perheen ajanhallinnasta ja elämän rajallisuudesta, joka näköjään sitkeästi nostelee päätään näissä teemoissa jotka tänne asti päätyvät. Ihmisen kunnioittamisesta, nuoren naisen epävarmuudesta, ystävyyden merkityksestä, ja mistähän vielä. Semmottis tämmöttis on tullut tässä mennen tullen ja uudestaan mietiskeltyä.
Mutta nyt ensin, kaunista, rauhoittavaa, ja oikeastaan ihan sopivan tylsää syysiltaa toivottaen,
huomiseen!
perjantai 29. heinäkuuta 2011
Muumilaakson kietoutujakasvi ja muita aloittelevan puutarhurin ihmetyksen aiheita
Kun ikänsä kerrostalossa asunut sisätyön tekijä muuttaa pieneen punatiiliseen taloon ja saa ikioman pihan (no ok, aviopuolisolla ja muksuilla on kai kanssa jotain vaateita), on kaikki puutarhaan liittyvä uutta ja ihmeellistä. Miten ne ovatkin osanneet istuttaa tuon kukkapenkin niin että kun edellinen lopettaa kukkimisen, seuraava nostaa päätään? Mistä sen tietää missä mikäkin kasvi pärjää? Jos kerran köynnöshortensia on niin vaikea kasvattaa, miten ne on saaneet sen tuollaiseksi? Meikäläiselle jo se on ihmeellistä että parin vuoden muhimisen jälkeen kompostista pukkaa suhteellisen järkevän näköistä multaa...
Alunperin isolla tontilla oli myös suhteellisen suuri hyötypuutarha sekä puolen kymmentä tuottoisaa omenapuuta. Paikallisen käytännön mukaan nuo alueet kuitenkin pukkasivat nopeasti uusia taloja ja vanhan talon mukana meille jäi tilaa pikkuisen pienemmälle valikoimalle asioita. Jalkapallolle varattu alue (heh, siis kenen piha?) vie sen verran vihreästä pinta-alasta että hyötypuutarhalle jäi ensimmäisessä laskelmassa... about 1.4*0.8 metrin alue. Kahden alati ruikkivan spagettikoiran marinointiuhkan alla tämä valtava puutarha olisi lisäksi nostettava kellumaan riittävän ylös. Muuten rakkaudella vaalitut salaatit saisivat liian suolaisen kastikkeen jo ennen lautaselle joutumistaan.
Näillä spekseillä mentiin ja eräänä päivänä äiti ja poika kärräsivät farmarin takakontissa kotiin kasan lämpökäsiteltyä puuta, josta suit sait sukkelaan (koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa väkertämättä) nakuttelin pikkuruisen kasvimaalaatikon. Multaa siihen kärrättiin ahkerasti kompostista sekä toiseksi lähimmästä Prismasta ja pian jo istuteltiin salaatinsiemeniä, yrttejä ja ah, niin urheasti etukäteen kasvatettuja tomaatintaimia. Ja sitten ne kaksi kesäkurpitsaa, joille kuulema "kannattaa varata tilaa", ja jotka siten saivat omakseen laatikon toisesta päädystä aika ison osan. Ajattelin että ne hyvässä lykyssä lykkäisivät minulle salaatin lisukkeeksi mukavasti pötkylän tai kaksi. Jep jep. Sitten ihmeteltiin, kasteltiin ja odoteltiin.
Tomaatit selvisivät muutosta ja alkoivat kasvattaa paksumpaa vartta , ja ilmeisesti kukaan muukaan ei kuollut välittömästi. Laatikkokin pysyi kasassa.Salaatit itivät ajallaan ja olivat paitsi hyvänmakuisia, myös äärettömän söpöjä. Ja tosi pian myös totaalisen reikäisiä. Joku tyyppi (kirppa?) piti niistä myös. Hyvä maku kaverilla... Yrttejä leikkelin iloisesti jokaiseen ruokaan (juujuu, ruohosipuli-rosmariini-sitruunatimjami -cocktail sopii aika monen elementin kanssa kuin nenä naamaan jos vaan päättää niin) ja salaatista kaivelin perään niitä joissa oli vähiten reikiä. Herneet nostivat hiljakseen päätään.
Itse asiassa koko homma näytti sairaan hyvältä kun lähdimme lomamatkalle, jopa tomaatit aloittelivat kukintaa (kaunis kesä!) ja kesäkurpitsat tuntuivat kukoistavan, joskin myös vievän aavistuksen tilaa. Vähän jännitti miten jengi selviää parin viikon reissusta, ja naapurista värvättiin kasteluvoimia puoleen väliin jännitysnäytelmää. Kävi kuitenkin niin että palattuaan kotiin pari päivää ennen minua ja lapsia mieheni lähetti minulle kuvaviestin "siis mikä näistä oli se jota piti kastella?"
No nähtävästi ei ainakaan se kesäkurpitsa? Kukkaa pukkas ja hedelmää (vihannesta?) myös, rutosti peräti.
Kaikki muu olikin melkolailla kuollutta, tukehtunutta, tainnutettua. Paitsi tomaatit, se alkuperäinen pääkasvatusjuttu, sinnittelivät edelleen. Ja niiden takana pienen pieni pläntti ruohosipulia. Jään odottamaan tomaatin kypsymistä! Sillä aikaa ihmettelemme joukolla sitä miten joko loistava komposti tai salaperäistä mutanttialkuperää olevat pikkutaimet pukkaavat lisää ja lisää elinvoimaista ja kiemurtelevaa rönsyä jotka peittävät alleen melkolailla mitä vain. Naapurille on jo luvattu että se mikä kasvaa heidän puolellaan saa päätyä heidän grilliinsä... Ja pari muuta kaveria kaupantekijäisiksi. Mää en noita kaikkia nääs syö!
Sanotaanhan että jos et voi tehdä sitä kunnolla, on turha aloittaakaan. Nääh. Pätee varmaan joihinkin juttuihin vaan jos tätäkään hommaa ei olisi aloittanut ihan vaan siksi että on koko asian suhteen ihan pihalla, olisi aika monet hyvät naurut jääneet nauramatta sekä uutta kokemusta kokematta. Ja tämän päiväinenkin Huimalan reissun jälkeinen pikaruoka-ateria hintsusti köyhemmäksi :)
Syödään nyt sitten urakalla kesäkurpitsaa, saas nähdä mitä ensi kesänä :)
Alunperin isolla tontilla oli myös suhteellisen suuri hyötypuutarha sekä puolen kymmentä tuottoisaa omenapuuta. Paikallisen käytännön mukaan nuo alueet kuitenkin pukkasivat nopeasti uusia taloja ja vanhan talon mukana meille jäi tilaa pikkuisen pienemmälle valikoimalle asioita. Jalkapallolle varattu alue (heh, siis kenen piha?) vie sen verran vihreästä pinta-alasta että hyötypuutarhalle jäi ensimmäisessä laskelmassa... about 1.4*0.8 metrin alue. Kahden alati ruikkivan spagettikoiran marinointiuhkan alla tämä valtava puutarha olisi lisäksi nostettava kellumaan riittävän ylös. Muuten rakkaudella vaalitut salaatit saisivat liian suolaisen kastikkeen jo ennen lautaselle joutumistaan.
Näillä spekseillä mentiin ja eräänä päivänä äiti ja poika kärräsivät farmarin takakontissa kotiin kasan lämpökäsiteltyä puuta, josta suit sait sukkelaan (koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa väkertämättä) nakuttelin pikkuruisen kasvimaalaatikon. Multaa siihen kärrättiin ahkerasti kompostista sekä toiseksi lähimmästä Prismasta ja pian jo istuteltiin salaatinsiemeniä, yrttejä ja ah, niin urheasti etukäteen kasvatettuja tomaatintaimia. Ja sitten ne kaksi kesäkurpitsaa, joille kuulema "kannattaa varata tilaa", ja jotka siten saivat omakseen laatikon toisesta päädystä aika ison osan. Ajattelin että ne hyvässä lykyssä lykkäisivät minulle salaatin lisukkeeksi mukavasti pötkylän tai kaksi. Jep jep. Sitten ihmeteltiin, kasteltiin ja odoteltiin.
Tomaatit selvisivät muutosta ja alkoivat kasvattaa paksumpaa vartta , ja ilmeisesti kukaan muukaan ei kuollut välittömästi. Laatikkokin pysyi kasassa.Salaatit itivät ajallaan ja olivat paitsi hyvänmakuisia, myös äärettömän söpöjä. Ja tosi pian myös totaalisen reikäisiä. Joku tyyppi (kirppa?) piti niistä myös. Hyvä maku kaverilla... Yrttejä leikkelin iloisesti jokaiseen ruokaan (juujuu, ruohosipuli-rosmariini-sitruunatimjami -cocktail sopii aika monen elementin kanssa kuin nenä naamaan jos vaan päättää niin) ja salaatista kaivelin perään niitä joissa oli vähiten reikiä. Herneet nostivat hiljakseen päätään.
Itse asiassa koko homma näytti sairaan hyvältä kun lähdimme lomamatkalle, jopa tomaatit aloittelivat kukintaa (kaunis kesä!) ja kesäkurpitsat tuntuivat kukoistavan, joskin myös vievän aavistuksen tilaa. Vähän jännitti miten jengi selviää parin viikon reissusta, ja naapurista värvättiin kasteluvoimia puoleen väliin jännitysnäytelmää. Kävi kuitenkin niin että palattuaan kotiin pari päivää ennen minua ja lapsia mieheni lähetti minulle kuvaviestin "siis mikä näistä oli se jota piti kastella?"
No nähtävästi ei ainakaan se kesäkurpitsa? Kukkaa pukkas ja hedelmää (vihannesta?) myös, rutosti peräti.
Kaikki muu olikin melkolailla kuollutta, tukehtunutta, tainnutettua. Paitsi tomaatit, se alkuperäinen pääkasvatusjuttu, sinnittelivät edelleen. Ja niiden takana pienen pieni pläntti ruohosipulia. Jään odottamaan tomaatin kypsymistä! Sillä aikaa ihmettelemme joukolla sitä miten joko loistava komposti tai salaperäistä mutanttialkuperää olevat pikkutaimet pukkaavat lisää ja lisää elinvoimaista ja kiemurtelevaa rönsyä jotka peittävät alleen melkolailla mitä vain. Naapurille on jo luvattu että se mikä kasvaa heidän puolellaan saa päätyä heidän grilliinsä... Ja pari muuta kaveria kaupantekijäisiksi. Mää en noita kaikkia nääs syö!
Sanotaanhan että jos et voi tehdä sitä kunnolla, on turha aloittaakaan. Nääh. Pätee varmaan joihinkin juttuihin vaan jos tätäkään hommaa ei olisi aloittanut ihan vaan siksi että on koko asian suhteen ihan pihalla, olisi aika monet hyvät naurut jääneet nauramatta sekä uutta kokemusta kokematta. Ja tämän päiväinenkin Huimalan reissun jälkeinen pikaruoka-ateria hintsusti köyhemmäksi :)
Syödään nyt sitten urakalla kesäkurpitsaa, saas nähdä mitä ensi kesänä :)
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Kotona, kun kaikki on tässä ja ajatuksille on viimein aikaa.
Aion vielä kirjoittaa kesälomasta, joka on ollut paras kaikesta, vahvasti läsnä olevien elämän katoavaisuuteen liittyvien ajatusten ja tunteiden höystämänä. Täynnä elämää. Siitä miten lapset ovat nauttineet. Miten olen katsonut kun ihminen toteuttaa unelmaansa. Siitä miten vaikeissakin ihmissuhteissa voi olla paljon hyvää kun vaan yritetään nähdä se hyvä mitä meillä on sen hankalan sijaan mille emme juuri mitään voi. Siitä miten suomalainen luonto on osa sielunmaisemaa johon haluan lasteni kasvavan ja johon he näiden kesälomien aikana kasvavatkin. Miten olen pii-itkästä aikaa kävellyt metsässä ja kulkenut hillasuotakin. Miten kaikki on hyvin, elämän monista vivahteista huolimatta.
Kirjoitankin vielä. Nyt on kuitenkin myöhä, ja olen ajanut lasten kanssa pitkän matkan toiselta puolen Suomea. Matkalla on rakastettu ja rähisty, sählätty ja naurettu, taisipa joku meille jollain huoltoasemalla nauraakin. Muutaman viime päivän olen ajellut pikkuhiljaa etelään päin, kierrellyt sukulaisia, tavannut ihmisiä, päivitellyt elämää ja koittanut selvitä sitkeästi uusivan poskiontelontulehduksen kanssa ja pitää pari lasta ja koiraa hengissä miehen reissatessa sovitusti tahoillaan. Jossain vaiheessa näin vilauksen jostain pommeista jossain uutisissa ja totesin että jaahas, tämmöistä tällä kertaa. Paha homma, mutta keskitytään nyt tähän henkilökohtaiseen lomasirkukseen. Eilen äitini kotona sitten katselin pikkuisen puhelimeni pikkuruisella ruudulla yhä dramaattisempia Facebook-päivityksiä ja aloin viimein päästä kärryille siitä että jotain käsittämättömän hirveää oli tapahtunut. Seurasin sitten uutisia ja samalla keskityin noihin edellämainittuihin. Juhlittin useilla eri kokoonpanoilla pojan 6-vuotissyntymäpäivääkin, joten eipä sitä satunnaisia hämmentyneitä ajatuksia lukuunottamatta paljon mitään ehtinyt tajuta. Ihmettelin kerran jos toisenkin ettei tunnu paljon miltään vaikka jotain käsittämätöntä on sattunut.
Äsken, kun kodin hiljennyttyä soitin miehelle ja kertoilin näistä uutisista, se sitten hiipi selkäytimeen, koko tapahtuman kauheus. Viha sitä kohtaan ettei ihminen osaa olla ihmisiksi ja antaa toisen olla. Sitä, miten vaikeaa on tehdä yhteiskunta jossa ihminen voisi elää onnellisena ilman että tapahtuu kamalia. Sitä, miten vaikeaa ihmisen on ylipäätään olla onnellinen.
Pelkäämään ei voi jäädä ja viha satuttaa eniten sitä joka suostuu vihaamaan, antaa tuhoisalle tunteelle vallan. Silti toivon ettei eräs nyt paljon julkisuutta paljon saanut mies näkisi eläissään yhtään mikrofonia, ettei kukaan häntä kuuntelisi ja ettei yhtään hänen sanomaansa sanaa toistettaisi, missään eikä ikinä. Ettei yhdellekään hirviölle annettaisi vapaaehtoisesti yhtään lisää valtaa. Että hänet haudattaisiin hiljaisuuteen, näytettäisiin miten elämä kuitenkin voittaa.
Käsittämättömän edessä ei voi kuin jatkaa elämäänsä, sitä mitä käsillä on. Syöpä vie lähimmän, hullu tappaa satakunta nuorta, elämän on silti jatkuttava. Minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa sitä mitä tästä ajattelen, mutta palaan noihin lomamuistoihin heti kun saan joukkoni taas järjestykseen (sekä kesytän yhden puoli tonttia vallanneen kesäkurpitsan). Sillä välin ystäväni Mirka sanoi suurimman osan siitä mitä ajattelen tästä kaikesta.
Osanottoni jokaiselle joka tuntee surua ja menetystä tänään.
Kirjoitankin vielä. Nyt on kuitenkin myöhä, ja olen ajanut lasten kanssa pitkän matkan toiselta puolen Suomea. Matkalla on rakastettu ja rähisty, sählätty ja naurettu, taisipa joku meille jollain huoltoasemalla nauraakin. Muutaman viime päivän olen ajellut pikkuhiljaa etelään päin, kierrellyt sukulaisia, tavannut ihmisiä, päivitellyt elämää ja koittanut selvitä sitkeästi uusivan poskiontelontulehduksen kanssa ja pitää pari lasta ja koiraa hengissä miehen reissatessa sovitusti tahoillaan. Jossain vaiheessa näin vilauksen jostain pommeista jossain uutisissa ja totesin että jaahas, tämmöistä tällä kertaa. Paha homma, mutta keskitytään nyt tähän henkilökohtaiseen lomasirkukseen. Eilen äitini kotona sitten katselin pikkuisen puhelimeni pikkuruisella ruudulla yhä dramaattisempia Facebook-päivityksiä ja aloin viimein päästä kärryille siitä että jotain käsittämättömän hirveää oli tapahtunut. Seurasin sitten uutisia ja samalla keskityin noihin edellämainittuihin. Juhlittin useilla eri kokoonpanoilla pojan 6-vuotissyntymäpäivääkin, joten eipä sitä satunnaisia hämmentyneitä ajatuksia lukuunottamatta paljon mitään ehtinyt tajuta. Ihmettelin kerran jos toisenkin ettei tunnu paljon miltään vaikka jotain käsittämätöntä on sattunut.
Äsken, kun kodin hiljennyttyä soitin miehelle ja kertoilin näistä uutisista, se sitten hiipi selkäytimeen, koko tapahtuman kauheus. Viha sitä kohtaan ettei ihminen osaa olla ihmisiksi ja antaa toisen olla. Sitä, miten vaikeaa on tehdä yhteiskunta jossa ihminen voisi elää onnellisena ilman että tapahtuu kamalia. Sitä, miten vaikeaa ihmisen on ylipäätään olla onnellinen.
Pelkäämään ei voi jäädä ja viha satuttaa eniten sitä joka suostuu vihaamaan, antaa tuhoisalle tunteelle vallan. Silti toivon ettei eräs nyt paljon julkisuutta paljon saanut mies näkisi eläissään yhtään mikrofonia, ettei kukaan häntä kuuntelisi ja ettei yhtään hänen sanomaansa sanaa toistettaisi, missään eikä ikinä. Ettei yhdellekään hirviölle annettaisi vapaaehtoisesti yhtään lisää valtaa. Että hänet haudattaisiin hiljaisuuteen, näytettäisiin miten elämä kuitenkin voittaa.
Käsittämättömän edessä ei voi kuin jatkaa elämäänsä, sitä mitä käsillä on. Syöpä vie lähimmän, hullu tappaa satakunta nuorta, elämän on silti jatkuttava. Minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa sitä mitä tästä ajattelen, mutta palaan noihin lomamuistoihin heti kun saan joukkoni taas järjestykseen (sekä kesytän yhden puoli tonttia vallanneen kesäkurpitsan). Sillä välin ystäväni Mirka sanoi suurimman osan siitä mitä ajattelen tästä kaikesta.
Osanottoni jokaiselle joka tuntee surua ja menetystä tänään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)