perjantai 18. maaliskuuta 2011

Valon lapsi

Jos ihminen sattuu olemaan työssäkäyvä perheenäiti tai -isä, elämä on pitkälti jaksamista. Mikäli

- jaksat olla hyväntuulinen ja tsempata muita
- jaksat olla alati kiinnostunut pienten ihmisten tunnetiloista ja asioista
- jaksat raivata tiskipöydän vielä sen viidennenkin kerran
- jaksat mennä ajoissa nukkumaan vaikka juuri nyt olisi niin ihana istua ja huokaista
- jaksat ulkoilla ja liikkua riittävästi jaksaaksesi kaiken muun,

kaikki on todennäköisesti aika hyvin. Lapset toimivat kivasti, kun niille on aikaa, hymyä ja syliä. Kun aamulla jaksaa olla huumorintajuinen ja tsempata leikin varjolla, menevät vaatteet päälle, pientä kutitusta juostaan karkuun kikattaen ja arki on elämän parasta aikaa.

Entä sitten kun kaiken tsemppaamisen ohella pitäisi tehdä työelämässä isoja päätöksiä. Pitäisi käsitellä mielessään sekin fakta että viikon sisällä saatetaan hautaan lähes oman ikäinen perheenisä. Pitäisi työstää läheisen ja tärkeän ihmisen tappavaa sairautta. Pitäisi elää läpi omat 30+ -kriisit. Pitää pää kylmänä maailman uutistapahtumien suhteen.

Kun ympärillä ja sisällä kiehuu ja kuohuu, ja arki vaatii rullatakseen madonnamaista hymyä, päättymätöntä huumorintajua ja loputonta itsekuria.


Kun itkun keskeltäkin pitää kaivaa itsestään esiin asiantuntija ja opettaja, vanhempi ja puoliso. Onneksi tuota viimeistä roolia täyttäessään voi sentään jo vähän pehmetäkin.

Ja tässä oli vasta näitä normaaleja elämän asioita. Ihmiset hoitavat perheitään ja elämäänsä mitä moninaisempien draamojen keskellä. Minä en tiedä, miten vahvat naiset ja miehet kautta maailman ja aikojen näitä asioita pyörittävät, säilyttäen itsensä ja minuutensa koko ruljanssin keskellä. Kai kyse on huumorintajusta, fokuksesta, itsekurista, kyvystä nähdä hyvä ympärillään. Joku murtuu ja antaa hymynsä kadota, toinen ei. Haluan olla se toinen. Ja jaksaa hymyillä lapsille aamulla, viedä porukan päivän touhuihin kikattavana eikä toinen toisillemme huutaen. Edes useimmiten.

Viikon olin pidätellyt tunteita, koittanut hoitaa hommani, kuunnellut välillä musiikkia ja antanut yhden kyynelen valua salaa. Toissailtana oli odottamani tilaisuus päästä kuuntelemaan Johanna Kurkelaa, jopa oman aviomieheni kanssa. Kaunis, eteerinen ja enkelimäisesti laulava Johanna kertoi musiikillaan vakavista ja surullisista aiheistakin, säilyttäen lämmön ja valon läpi kyynelten. Savoy-teatterin hämärissä, pienen hetken tässä elämässä, perheenäidin ei tarvinnut jaksaa olla urhea.




4 kommenttia:

  1. Tuohon ei ole oikeastaan mitään lisättävää. Oli helppo samaistua moneen, kaikkeen.

    Ja tuon JOhanna kurkelan olisin halunnut kuulla minäkin.
    Kuuntelimme äidin kanssa paljon häntä viimeisinä päivinä.

    http://www.youtube.com/watch?v=GBzxOp2Qtgo&feature=related

    Muuta emme voi, kuin jatkaa.
    Kunnioittaaksemme niiden ihmisten muistoa, jotka joukostamme poistuvat.
    He haluaisivat, että elämä jatkuu, ettemme jää tuleen makaamaan.
    Että olisimme onnellisia ja eläisimme mahdollisimman hyvää elämää. Onnelliseksi tekevää elämää ja ottaisimme silmälaput silmiltämme.
    Tekisimme hyvää ja antaisimme hyvän kiertää.

    Ja onneksi on mahdollisuus, edes joskus,pikkiriikkisen hetken- olla se heikko.
    Luottaa, että joku tukee-kannattaa,kannattelee.
    kantaa osan vastuusta ja pitää hyvänä- pyyhkii kyyneleet pois.

    Hyvin meidän käy, tässä elämässä. Kaikesta huolimatta.

    Myrskyistä, suruista ja kivuista huolimatta.

    Ja kyllä, pitää antaa aikaa kyynelille, ja sille- että suru saa paikkansa.

    Pidä huoli itsestäsi, omasta jaksamisestasi.

    Lämpimiä ajatuksia,

    <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihanista sanoistasi, Vintti <3

    VastaaPoista
  3. Niin paljon asiaa ja tunnetta tässä kirjoituksessa.

    VastaaPoista
  4. Kuten elämässäkin, Lumipyry :) Onneksi sitten kuitenkin suurin osa elämästä on sitä ihan tavallista, tasaista arkea. Välillä pitää vaan saada vähän höyryä ulos varaventtiilin kautta...

    VastaaPoista